Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Nyt siitä voi jo kirjoittaa imperfektissä. Marraskuusta. Tuosta joka vuosi toistuvasta ajanjaksosta, jota ei nyt suoranaisesti odota. Saldo: yksi lisäkilo, laskematon (onneksi) määrä irtokarkkipusseja ja suklaapatukoita, kattilakaupalla omenasosetta (edelleen), tolkuton määrä sarjamaratonsessioita, 114 kävelykilometriä (onneksi), pieni pimeydenkarkotusreissu (tosin paikkaan, jossa oli melkein yhtä pimeää). Onneksi sentään myös ystävien kohtaamisia, vaikkakin normaalia vähemmän. Ystävilläkin on marraskuu. Kun pimeys laskeutuu iltapäivällä, tuntuu kuin joku olisi huputtanut koko kaupungin. Katselen pihalle, jossa ääriviivat alkavat häipyä ja pian jäljellä on vain yksiväristä pimeää. Seison siinä hetken ja tuijotan pimeään. Sitten suljen kaihtimet, sytytän lamppuja, monia lamppuja, välittämättä siinä hetkessä vähääkään sähkön kilowattituntihinnasta. Rakennan valoisan pesän, otan käteen kirjan tai läppärin ja avaan Cmoren tai Yle Areenan. Ja sen karkkipussin, jos en pysty sitä vastustama...

Muutama viikko sitten vietimme suhteemme 1-vuotispäivää. Yhteisen katon alla olemme tosin majailleet vasta yhdeksän kuukautta. Voin silti sanoa, että opintokokonaisuus alkaa olla valmis. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, oli luminen talvi, sellainen tavallinen talvi, joka alkoi pakkasella ja lumella ja päättyi kevätauringon säteisiin. Ensikohtaaminen oli lyhyt ja kohtelias, tarkastelin sinua kiinnostuneena, mutta myös melko kriittisesti ja pari päivää myöhemmin olin sitä mieltä, että suhteestamme ei ehkä kuitenkaan tulisi mitään. Tarvitsit kunnon kohennusta, enkä ollut varma, halusinko ryhtyä sellaiseen puuhaan. En kuitenkaan pystynyt unohtamaan sinua, joten yhteinen tarinamme alkoi vuosi sitten. Kesän perusopinnot olivat melkein kuin hauskaa leikkiä: aurinkoa, kypsyviä omenia ja vadelmia, leikatun ruohon tuoksua, samettisia pimeneviä iltoja grillin tuoksussa. Suhteen alku oli siis täydellinen. Syksy toi uudet värit, uudet tunnelmat. Oli hätkähdyttävää tajuta, kuinka pimeää pimeä o...

Se on vähän niin kuin tutustuisi uuteen ihmiseen. Johonkin sellaiseen, josta on kiinnostunut, joka tuntuu oikealta ja jonka kanssa haluaa viettää paljon aikaa. Sellaiseen, jonka kanssa haluaa luoda pysyvän suhteen ja luottaa yhteiseen tulevaisuuteen. Sellaista on tutustua taloon, josta ei vielä tiedä muuta kuin ne asiat, jotka lukevat kauppakirjassa ja myyntiesitteessä ja ne, jotka voi nopeasti silmäilemällä nähdä. Silloin ei vielä tunne talon tapoja ja luonnetta. Sen ääniä ja valoa, joka tulvii ikkunoista eri värisenä eri vuorokauden aikoina. Sen tuoksua, kun sauna lämpiää tai aurinko porottaa täysillä. Olemme tehneet tuttavuutta sinisen talon kanssa pian kolme viikkoa. Ensimmäinen hämärtyvä ilta ja sitä seuraava yö olivat hyvin erityisiä. Kun olin aivan kaksin talon kanssa, aistit herkistyivät aivan uudella tavalla. Kuuntelin pihan lintuja, mustarastaita ja joitain sellaisia, joita en tunnistanut. Kuuntelin, kuinka lämminvesivaraaja käynnistyi, kuinka jääkaappi hurisi. Silti tuntui, ...

En taida olla ihan aito kaamosmasentuja. Onnistun välillä jopa nauttimaan elämästä, vaikka ikkunan takana näyttääkin olevan jatkuva yö, jos tarjolla on hyvä combo koukuttavaa sarjaa/kirjaa, eläviä kynttilöitä ja syntisen hyvää suklaata. Mutta silti. Jos joku meteorologi uskaltaa väittää (ja todennäköisesti uskaltaa), että tämä syksy mahtuu ihan normaaleihin rajoihin, en usko. En usko, vaikka tilastoissa olisi mukana jääkausi ja jurakausi ja kaikki muutkin ihmiskunnan kaudet. Minua ei kiinnosta edes se, jos joku kertoo, että tilastojen mukaan aurinko on paistanut niin ja niin monena päivänä. Ehkä se on kiusallaan käynyt kurkkaamassa kurassa ja vesisateessa rämpiviä ihmispoloja ohimenevän hetken, jotta pääsisi tilastoihin. Olen nähnyt auringon kuluneiden kahden kuukauden aikana ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Ja jos oikein pinnistelen positiivisia ajatuksia jostain kaamoksen peittämistä kerroksista, auringon kohtaaminen on tuntunut uskomattomalta onnenpotkul...