Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Puoli vuotta. Päivälleen puoli vuotta sitten poistin herätyskellostani vakioherätyksen. Puoleen vuoteen on kummallisesti mahtunut neljä vuodenaikaa. Loppusyksy, jolloin puissa oli enää muutama lehti ja pimeys laskeutui päivä päivältä aikaisemmin. Sitten pikainen talvi, hetken lunta ja hyytävää pakkasta. Kevät yritti jo helmikuussa, mutta luovutti hetkeksi. Ja kun se vihdoin sai voiton, pian puhkesikin uskomaton bonuskesä. Päivälleen puoli vuotta sitten kalenterini alkoi näyttää ilmavalta ja päättyi aika, jolloin aikaani määrittelivät asiat, joihin en useinkaan voinut paljonkaan vaikuttaa. Kun ajattelen aikaa kauemmas kuin puoli vuotta, muistan, että juuri tuo asia oli se, jota odotin innokkaimmin. En huokaillut töiden paljoutta tai puuduttavuutta, itse asiassa tykkäsin useimmista hommista. Mutta mitä lähemmäs tuli hetki, jolloin kalenterini puhdistuisi ainakin ennen aamuyhdeksää olevista merkinnöistä, sitä malttamattomammin sitä odotin. Laskin, että tuon hetken jälkeen min

Sain ystävältäni nipun kirjeitäni aikojen takaa. Hän oli yllättäen löytänyt ne  kaapin uumenista. Vanhin niistä oli melkein 40-vuotias, tuorein 90-luvun alkupuolelta. Hämmentäviä aarteita. Ajattelin, että luen ne hetkenä, jonka päätän etukäteen, jolloin ei ole mitään häiritseviä tekijöitä, jolloin on juuri niin paljon aikaa kuin tarvitsen. Ei siinä niin käynyt. Istuin saman tien sohvalle, avasin kuoren, otin kirjepinon syliini ja luin ne kaikki. Melkein henkeä vetämättä. Ahmin sanoja, siirryin aikaan, jolloin kaikki oli toisin, jolloin tiesin elämästä paljon vähemmän. Kun olin lukenut viimeisen, järjestin kirjeet aikajärjestykseen, laitoin takaisin kuoreen ja talletin aarteet paikkaan, jossa ovat kaikki tärkeät paperini. Pikkuhiljaa, sana sanalta, kirje kirjeeltä niiden sisältö alkoi elää mielessäni. Yksi asia nousi ylitse muiden: kuinka paljon ihminen lopulta muuttuu elämänsä aikana. Tulin tulokseen, että paljon ja ei yhtään. Eläminen muuttaa, antaa asioille näkökulmia ja tila

Tuuli menee kauluksen alle, sataa jotain veden ja lumen välimuotoa. Kiedon kaulaliinan tiukemmalle, vedän pipoa korville. Pysäkkinäytön mukaan bussin tuloon on vielä monta minuuttia. Sadattelen hiljaa, että taas bussi ehti mennä melkein nenän edestä. ”Kiertääkö kuu maata vai maa kuuta?” Ääni tulee vierestäni. Siihen on ilmestynyt nainen, ihan tavallinen vähän iäkkäämpi nainen. Mielessäni rypistän kulmiani: Mikä kysymys tuo oikein on? Eikö vastaus ole jokaiselle ihan ilmiselvä. Sitten ajattelen, että ehkä ei ja miksen vastaisi. Nainen näyttää ystävälliseltä ja kysymys ei selvästikään ollut vitsi. Kerron, että kyllä kuu kiertää maata ja maa sitten taas aurinkoa. Sen jälkeen keskustemme siitä, miksi kuu välillä näyttää olevan isompi ja lähempänä. Siihen en enää osaakaan antaa kaikenkattavaa vastausta, kerron, että muistelen sen liittyvän jotenkin kuun sijaintiin suhteessa horisonttiin. Bussi tulee, nousen siihen. Nainen jää odottamaan toista bussia. Tuon ikimuistoisen ensikohta