Pysäkkiystävä ja maata kiertävä kuu

Tuuli menee kauluksen alle, sataa jotain veden ja lumen välimuotoa. Kiedon kaulaliinan tiukemmalle, vedän pipoa korville. Pysäkkinäytön mukaan bussin tuloon on vielä monta minuuttia. Sadattelen hiljaa, että taas bussi ehti mennä melkein nenän edestä.

”Kiertääkö kuu maata vai maa kuuta?” Ääni tulee vierestäni. Siihen on ilmestynyt nainen, ihan tavallinen vähän iäkkäämpi nainen. Mielessäni rypistän kulmiani: Mikä kysymys tuo oikein on? Eikö vastaus ole jokaiselle ihan ilmiselvä. Sitten ajattelen, että ehkä ei ja miksen vastaisi. Nainen näyttää ystävälliseltä ja kysymys ei selvästikään ollut vitsi. Kerron, että kyllä kuu kiertää maata ja maa sitten taas aurinkoa. Sen jälkeen keskustemme siitä, miksi kuu välillä näyttää olevan isompi ja lähempänä. Siihen en enää osaakaan antaa kaikenkattavaa vastausta, kerron, että muistelen sen liittyvän jotenkin kuun sijaintiin suhteessa horisonttiin. Bussi tulee, nousen siihen. Nainen jää odottamaan toista bussia.

Tuon ikimuistoisen ensikohtaamisen jälkeen olemme tavanneet melkein joka tiistai samaan aikaan, jolloin italian tuntini on ohi ja odottelen tutusti bussia. Viime viikolla nainen totesi, että jaaha, kakstoista taisi taas mennä, kun yleensä olet täällä niin ajoissa. Totesin, että niinpä taisi. Ja sitten keskustelemme niitä näitä, mitä on suunnitelmissa huomenna ja tulisipa jo kevät ja lämmin.

Olen yleensä aika pidättyväinen aloittamaan keskustelua vieraan ihmisen kanssa, jos ei ole oikeaa asiaa. Toisaalta jos toinen sen tekee ja on selvästi ihan ok tyyppi, minulla ei ole mitään keskustelua vastaan. Paitsi junassa. Siellä haluan istua omissa ajatuksissani ja katsella vaihtuvia maisemia, jotka jollain kummallisella tavalla saavat luovuuden liikkeelle.

Small talk sen sijaan on vaivaannuttavaa: en koskaan ole oppinut (tai edes halunnut oppia) sen pelisääntöjä. Kaikkein eniten vierastan ajatusta, että aloittaisin juttelun toisen ihmisen kanssa hyötymismielessä. Sitä sanotaan kauniimmin verkostoitumiseksi. Minulla ei ole mitään myöskään verkostoitumista vastaan, jos se tapahtuu luontevasti, mutta että menisin viinilasi cocktaillautaseen ripustettuna puhumaan niitä näitä, on jo ajatuksenakin kauhistuttava.

Ihmisiä luokitellaan ekstro- ja introvertteihin ja tälle luokittelulle on olemassa ihan tieteelliset perusteet. Tarkemmat luokittelut jakavat ihmisiä neljään, jopa 16 kategoriaan mm. sen perusteella, kuinka spontaaneja, ihmisläheisiä tai asiaperusteisia he ovat. Näiden luokittelujen kanssa puuhailin paljonkin, kun olin vielä työelämässä. Se oli mielenkiintoista hommaa, muistan monia hienoja keskusteluja ja kiinnostavia havaintoja. Vaikka samaan kategoriaan kuuluvat ihmiset monessa mielessä muistuttavat toisiaan ja pelaavat hyvin yhteen, asia ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen. Ihminen on vähän kuin sipuli: kun kerroksia kuorii, löytyy koko ajan uutta. Ekstrovertti rakastaakin välillä yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Vähän niin kuin minä.