Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Jos joku olisi vähän yli vuosi sitten kuvaillut juuri päättynyttä kesääni, olisin todennut, että kahvinporoista ennustaminen ei ehkä ole se kaikkein paras tapa kurkistaa tulevaisuuteen. Että muka ei enää olisi mökkireissuja ja että asuisin jossain muualla kuin siellä, missä oli melkein ikiaikainen kotini. Ja että reissaaminen olisi edelleen vain pään sisällä tapahtuvaa haaveilua ja muistelua. Tähän viimeiseen ennustukseen olisin ehkä pitkin hampain saattanut heiveröisesti uskoakin, vaikka todennäköisesti olisin yrittänyt väittää, että kyllä kai korona sentään vuoden päästä on pelkkä kurja muisto. Mutta niin vain kävi, että havahduin uuteen kesään hurjan vuoden jälkeen, muuttolaatikoiden keskelle, talossa, jossa vielä tuoksui remontti. Kummallisissa fiiliksissä, tietoisena siitä, että kesän maantieteelliset rajat olisivat tosi suppeat. Ei siis innostunutta, mutta vähän stressaavaakin auton pakkaamista mökkireissuja varten, ei käyttämättömiä lentolippuja. Vain toisiaan seuraavia kesäpä...

Nyt kun ihmisten on ollut pakko olla erossa toisistaan, kaukana ainakin fyysisesti, kummallisella tavalla kirkastuu se oikeastaan itsestään selvä asia, että ihminen on oikeastaan kunnolla olemassa vain suhteessa muihin ihmisiin. Sana yksinäisyyskin itse asiassa tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu jotain – toiset ihmiset – sekin siis määritellään suhteena muihin ihmisiin. Ja vaikka yksin oleminen voi olla rauhoittavaa, nautinnollista ja melkein meditatiivista, se useimmiten on silloin vapaaehtoista, jolloin voi itse päättää, milloin on jälleen aika lähteä muiden joukkoon. Viime kuukausina yksin oleminen ei ole ollut vapaaehtoista ja siksi se on saanut outoja ja tummia sävyjä. Koska tällä kertaa ei ollut aikomus kirjoittaa koronasta ja sen aiheuttamista murheista, en ala pyöritellä teemaa yhtään syvällisemmin. Tarkoitus on kirjoittaa kirjoista. Sellaisista kirjoista, joissa ihmiset ovat lähellä toisiaan, joissa elämisen syvin olemus näyttäytyy ihmisten välisissä suhteissa. Ei aina...