Hyvien ihmisten kesä

Jos joku olisi vähän yli vuosi sitten kuvaillut juuri päättynyttä kesääni, olisin todennut, että kahvinporoista ennustaminen ei ehkä ole se kaikkein paras tapa kurkistaa tulevaisuuteen. Että muka ei enää olisi mökkireissuja ja että asuisin jossain muualla kuin siellä, missä oli melkein ikiaikainen kotini. Ja että reissaaminen olisi edelleen vain pään sisällä tapahtuvaa haaveilua ja muistelua. Tähän viimeiseen ennustukseen olisin ehkä pitkin hampain saattanut heiveröisesti uskoakin, vaikka todennäköisesti olisin yrittänyt väittää, että kyllä kai korona sentään vuoden päästä on pelkkä kurja muisto.

Mutta niin vain kävi, että havahduin uuteen kesään hurjan vuoden jälkeen, muuttolaatikoiden keskelle, talossa, jossa vielä tuoksui remontti. Kummallisissa fiiliksissä, tietoisena siitä, että kesän maantieteelliset rajat olisivat tosi suppeat. Ei siis innostunutta, mutta vähän stressaavaakin auton pakkaamista mökkireissuja varten, ei käyttämättömiä lentolippuja. Vain toisiaan seuraavia kesäpäiviä paikassa, joka tuntui aluksi kuin kivalta reissukodilta.

Silti kesästä tuli hyvin erityinen. Siitä tuli Hyvien Ihmisten Kesä.

Apua, juhannus kaupungissa! Tämä oli ensimmäinen konkreettinen uuden elämän haaste. Olen ehkä kerran tai pari viettänyt juhannusta kaupungissa jostain erityisen painavasta syystä. Olin hämmentynyt, ihmeissäni – ja ehkä myös utelias. Ja simsalabim, juhannuksesta tuli kaikkien aikojen juhannus: pitkä pöytä puutarhassa, melkein järjetön määrä herkkuja pöydällä, pöydän ympärillä ne kaikkein läheisimmät ihmiset, joiden kanssa elelimme yhteistä taloelämää kolme aurinkoista päivää. Jos juhannusta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi yhdessä.

Kun ihmisellä on ystävä, jonka tapaamisen jälkeen on aina sellainen olo, että maailmassa (melkein) kaikki on hyvin, voi sanoa olevansa onnekas. Pari tuntia terassilounaan ja viinilasin ääressä, jokirantakävely, leivoskahvit, ihan yksinkertaisia arkisia asioita, mutta ystävän kanssa erityisiä. Kesän helmihetkiä.

Ikuiset ystävät ovat sitten aivan oma lajinsa, ne, joiden elämän kertomus melkein lapsuudesta saakka on tuttu ja joiden kanssa on kompuroitu yli esteiden ja murheiden ja joiden kanssa tarina jää aina sellaiseen kohtaan, että siitä on helppo jatkaa. Istuimme ikuisen ystävän kanssa yömyöhään, puhuimme valtavan kokoisista asioista, jääkylmä valkoviini lämpeni lasissa ja aurinko melkein nousi ennen kuin menimme nukkumaan – jatkaaksemme aamulla siitä, mihin yön hetkinä jäimme. Vahva tunne, että olemme olemassa toisillemme, mitä ikinä tapahtuukaan.

Suku on pahin. Tai sitten ei. Kun serkkuja on melkein koululuokallinen, joukosta löytyy niitä, joiden kanssa voi jakaa kaiken ja myös niitä, joita ei kadulla tunnistaisi. On myös niitä, joiden kanssa yhteydenpito on hiipunut syystä tai toisesta. Se on ikävää, mutta elämänjuna menee välillä omia reittejään. Serkkujen tapaaminen on aina jotenkin riemastuttavaa, koska yhteiset asiat eivät rajoitu vain keskinäisiin juttuihin, vaan puheissa seikkailee parhaimmillaan myös suvun kaukaisia ja kummallisiakin hahmoja.

Ja sitten se ystäväreissuilu! Kun on riittävän monta ystävää, joilla on sama kaipuu ja intohimo, ei ollut lainkaan hupsua järjestää kreikkalaista iltaa, jossa oikeaoppisesti ruokahalua nostattamassa oli tilkka ouzoa, joka löytyi kellarin uumenista. Tai virtuaalireissua, jonka teimme satojen valokuvien kyydissä ja siinä samalla pompsahteli hullunkurisia muistoja vuosien takaa.

En olisi ehkä aikaisemmin jaksanut innostua staycation-reissusta, mutta niinpä vain kävi. Ja ihan parhaassa seurassa, oman tyttären kanssa.

Joten tervetuloa syksy ja kaikki hyvät ihmiset sen mukana!