Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Kesä päättyi jo pari viikkoa sitten virallisesti (vai voiko kesä päättyä virallisesti?). Niin kuin juhlat loppuvat, kun vieraat ovat lähteneet ja valot sammutettu ja juhlatilaan laskeutuu hiljaisuus. Säiden haltijoilla oli kuitenkin tarjolla iloinen yllätys: syyskuun alku ei tuntunut lainkaan syksyltä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpö viipyili iltamyöhän tunteihin asti. Syksy taisi alkaa viime yönä. Kuuntelin yön pimeydessä tuulen ulvontaa, joka oli aamulla vaihtunut sateen ropinaksi. Eikä se enää ollut lempeää kesäsadetta. Kesä on kummallinen vuodenaika. Se on jotain, joka on täynnä odotuksia, suunnitelmia, kuin jonkinlainen vuodenkierron määränpää, joka auttaa kestämään pimeyden ja jäätävät sadepisarat. Ei kai ole ihan tavallista, että vaikkapa talvea odottaa kiihkeästi ja lataa siihen isoja odotuksia. Tai kevääseen. Kevään odottaminen taitaa itse asiassa olla sen jälkeen tulevan kesän odottamista. En kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki muut vuodenajat olisivat ...

Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta, se lämmittää, mutta ei polta. Thames virtailee verkkaisesti veneen alla. Istumme siinä veneessä, ystäväni ja minä. Tapaamattomat vuodet tai oikeastaan vuosikymmen katoavat ja siinä me istumme, vanhat kaverukset niin kaukaa menneisyydestä, että olimme tuolloin paljon, paljon nuorempia kuin lapsemme nyt. Jos vanhoja valokuvia vertaisi nykyisiin meihin, rehellisyyden nimessä jonkin verran eroavaisuuksia löytyisi. Mutta se ei ole tärkeää, koska olemme edelleen me, samat hupsut tytöt 1980-luvulta, ja muistot pulppuavat sellaisella vauhdilla, että melkein kompastuvat toisiinsa.  Vuodet eri maissa ja erilaisissa elämissä ovat pitäneet meidät ihan liian kaukana toisistamme.  Kun toinen sanoo, että nyt ei päästetä aikaa karkaamaan, toinen on ollut juuri sanomaisillaan samoin. Ja nyt se tuntuu oikeasti siltä. Siitä täytyy vain pitää huolta. Niinhän siinä usein käy, lähelläkin asuvien ystävien kanssa. Sanotaan, että pidetään yhteyttä, soitellaan,...

Lihamyllyn peseminen oli se kaikkein kauhein homma. Poliisin pamppua muistuttava työväline hämmensi, ennen kuin opin käyttämään sitä. Neljä alle ja viisi päälle, yksinkertaista, eikö? Työkaverilla oli vain kolme sormea, mutta se ei vauhtia hidastanut. Koira ei sen kummemmin kiitellyt, ravisteli vedet turkistaan ja juoksi matkoihinsa. Täysin sekavaa tekstiä, jossa ei ole mitään logiikkaa? Tai sitten on. Jokainen lause on muisto kesäduunista, jokainen tosin eri hommasta. Luin muutama päivä sitten jutun kesätöistä, ja se käynnisti päässäni jonkinlaisen muistitiedostojen palautusprosessin.  Lukemassani jutussa oli kirjoittajan omien muistojen lisäksi tietoa nykyisistä kesätyömahdollisuuksista. Usein ensimmäinen kesätyöpaikka on kauppa, ja kuinka ollakaan, niin se oli minullakin. Muttilaisen sekatavarakauppa, joka oli tuohon aikaan ihan tavallinen kyläkauppa: myyjät ojentelivat tavarat tiskin takaa ja jauheliha jauhettiin tuoreesta lihasta asiakkaan pyytämästä palasta. Sinne poljin ...

Jos joku olisi vähän yli vuosi sitten kuvaillut juuri päättynyttä kesääni, olisin todennut, että kahvinporoista ennustaminen ei ehkä ole se kaikkein paras tapa kurkistaa tulevaisuuteen. Että muka ei enää olisi mökkireissuja ja että asuisin jossain muualla kuin siellä, missä oli melkein ikiaikainen kotini. Ja että reissaaminen olisi edelleen vain pään sisällä tapahtuvaa haaveilua ja muistelua. Tähän viimeiseen ennustukseen olisin ehkä pitkin hampain saattanut heiveröisesti uskoakin, vaikka todennäköisesti olisin yrittänyt väittää, että kyllä kai korona sentään vuoden päästä on pelkkä kurja muisto. Mutta niin vain kävi, että havahduin uuteen kesään hurjan vuoden jälkeen, muuttolaatikoiden keskelle, talossa, jossa vielä tuoksui remontti. Kummallisissa fiiliksissä, tietoisena siitä, että kesän maantieteelliset rajat olisivat tosi suppeat. Ei siis innostunutta, mutta vähän stressaavaakin auton pakkaamista mökkireissuja varten, ei käyttämättömiä lentolippuja. Vain toisiaan seuraavia kesäpä...

”Jutskataanko taas tänään ennen kun aletaan nukkua? Mistä jutskattaisiin?” Pienen pojan silmät katsovat kohti, odottavat vastausta, näyttävät innokkailta. Meidän oma erityinen hetkemme yön kynnyksellä on tärkeä, sitä pitää vähän miettiä etukäteen. Suunnitella, mistä kaikesta ihmeellisestä ja hauskasta voisimme jutella. Kun niitä ihmeellisiä ja hauskoja asioita on niin paljon. Ja sitten juttelemme, isoista ja pienistä asioista, hupsuista ja vakavista asioista, siitä, mitä päivän aikana on tapahtunut ja mitä huomenna voitaisiin tehdä. Mitä jos aikuistenkin kesken jutskaaminen olisi näin luontevaa? Kuinka monta puhumatonta asiaa ja väärinkäsitystä jäisi syntymättä? Johonkin tuo välittömyys ja puhumisen helppous kuitenkin katoaa, vähä vähältä vuosien mittaan. Jossain vaiheessa (ainakin tytöillä ja vain siitähän minulla on kokemusta) salaisuudet ja haaveet ja pelot kerrotaan vain sydänystävälle, jonka kanssa parhaimmillaan tehdään verivala ja vannotaan ikuista ystävyyttä. Minäkin tein, mu...

  Varmaan ikinä aiemmin vuoden vaihtuminen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä kuin tänään. Eihän todellisuudessa huomenna mikään ole kovin eri tavalla kuin tänään, mutta alkava vuosi tuntuu puhtaalta, uudelta ja ehkä myös hitusen toivolta. Vuosi 2020 on ollut järisyttävä. Kun se alkoi, kukaan ei pahimmissa scifiunissakaan varmaan voinut arvata, mikä oli odottamassa. Kun omassa elämässä koronan lisäksi tapahtui asioita, jotka laittoivat sekä tunteet että arkielämän myllerrykseen, vuoden todellakin suo loppuvan. Mansikkapaikan viimeinen vuosi on ohi ja jäljellä on vain ikävä, mutta kadonnut rauha on edelleen löytämättä. Sen etsiminen jatkuu, vaikka vuoden numerot vaihtuvat. Radiossa puhellaan menneestä vuodesta: jäikö siitä muistoihin muutakin kuin korona. Totta kai jäi. Vaikka vuoden yleisfiilis on synkkä, mahtuu vuoteen helmihetkiä, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin. Ne olivat juuri niitä hetkiä, joiden avulla vuoden 2020 jaksoi rämpiä läpi. Niinpä päätin selata vuoden ku...

Syyskuun ensimmäinen päivä. Huomenna. Se tuijottelee minua kalenterista isoin silmin. Syksy siis alkaa virallisesti ja kesä, jonka alkamista odotin (ja varmaan moni muukin) ristiriitaisin ja jopa pelonsekaisin tuntein, on ohi. Ihan oikea kesä, johon mahtuivat (melkein) kaikki ne asiat, joita kesään kuuluu. Syksyn alkaminen on aina ollut minulle jotenkin erityistä aikaa. Se on enemmän alku kuin uusi vuosi, joka hujahtaa keskellä kaamosta ohi samalla tavalla ja yhtä nopeasti kuin sen kunniaksi ammutut ilotulitusraketit. Syksy sen sijaan on täynnä uusia suunnitelmia ja odotusta. Ensimmäiset muistikuvat syksyn erityisyydestä ovat ensimmäisiltä kouluvuosilta. Uudet koulukirjat tuoksuivat ihanilta ja kaupasta sai lukujärjestyksiä, joiden hienoudesta ja määrästä kilpailtiin kavereiden kanssa. Niihin sitten raapustettiin opettajan antama lukujärjestys. Se oli varmaan elämäni ensimmäinen oikea suunnitelma. Tuntui isolta. Kun ikävuosi alkoi kahdella numerolla, kouluvuoden alkamiseen alko...