Mistä tänään jutskattaisiin?

”Jutskataanko taas tänään ennen kun aletaan nukkua? Mistä jutskattaisiin?” Pienen pojan silmät katsovat kohti, odottavat vastausta, näyttävät innokkailta. Meidän oma erityinen hetkemme yön kynnyksellä on tärkeä, sitä pitää vähän miettiä etukäteen. Suunnitella, mistä kaikesta ihmeellisestä ja hauskasta voisimme jutella. Kun niitä ihmeellisiä ja hauskoja asioita on niin paljon. Ja sitten juttelemme, isoista ja pienistä asioista, hupsuista ja vakavista asioista, siitä, mitä päivän aikana on tapahtunut ja mitä huomenna voitaisiin tehdä.

Mitä jos aikuistenkin kesken jutskaaminen olisi näin luontevaa? Kuinka monta puhumatonta asiaa ja väärinkäsitystä jäisi syntymättä? Johonkin tuo välittömyys ja puhumisen helppous kuitenkin katoaa, vähä vähältä vuosien mittaan. Jossain vaiheessa (ainakin tytöillä ja vain siitähän minulla on kokemusta) salaisuudet ja haaveet ja pelot kerrotaan vain sydänystävälle, jonka kanssa parhaimmillaan tehdään verivala ja vannotaan ikuista ystävyyttä. Minäkin tein, mutta en edes muista kenen kanssa, joten ystävyydestä ei tullut ikuista. Mutta mitä siitä, sillä hetkellä hän tuntui maailman tärkeimmältä ihmiseltä, jolle uskalsi kertoa vaikka mitä.

Aikuisena puhumisesta tulee jollain lailla tehtävä, suorittamista, tunne, että nyt täytyy puhua. (Ja pitää tosin todeta, että koska pohdiskelen kovin subjektiivisen tiedon ja kokemuksen näkökulmasta, en halua täysin yleistää enkä voikaan. Toivottavasti olen osittain väärässä.) Puhumisesta tulee kauhea vakavaa, ongelmien ratkomista ja vanhojen asioiden penkomista. Niiden, joista olisi pitänyt jutskata jo kauan kauan sitten, jotta niiden päälle ei olisi ehtinyt kasvaa kovaa kuorta, jonka rikkominen sattuu.

Kun toinen (ja silloin on useimmiten kyse parisuhteesta) toinen osapuoli sanoo, että meidän täytyisi puhua, on tosi kyseessä. Jotain kauhean isoa ja vakavaa on tulossa. Jotain, josta ehkä olisi ollut hyvä puhua jo hirveän kauan sitten.

Ja sitten toisaalta: ystävät ovat poikkeus, joka vahvistaa säännön. Ne ystävät, jotka on tuntenut melkein koko elämänsä ja ne ystävät, jotka ovat tulleet myöhemmin matkan varrella ja tuntuneet heti oikeilta. Ystävien kanssa puhuminen on kuin vesiputous tai samppanjapullo: puhetta tulee valtoimenaan, se pirskahtelee, se aaltoilee, siitä ei ole tulla loppua. Ja sellaisen hetken, lyhyen tai pidemmän, jälkeen on olo kuin olisi käynyt hierojalla ja kylpylässä ja syönyt päälle herkullisen aterian.

Pieni poika saa kuitenkin edelleen olla oppaani tämän taidon kehittämisessä.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.