Mistä tänään jutskattaisiin?
”Jutskataanko taas tänään ennen kun
aletaan nukkua? Mistä jutskattaisiin?” Pienen pojan silmät katsovat kohti,
odottavat vastausta, näyttävät innokkailta. Meidän oma erityinen hetkemme yön
kynnyksellä on tärkeä, sitä pitää vähän miettiä etukäteen. Suunnitella, mistä kaikesta
ihmeellisestä ja hauskasta voisimme jutella. Kun niitä ihmeellisiä ja hauskoja
asioita on niin paljon. Ja sitten juttelemme, isoista ja pienistä asioista,
hupsuista ja vakavista asioista, siitä, mitä päivän aikana on tapahtunut ja
mitä huomenna voitaisiin tehdä.
Mitä jos aikuistenkin kesken
jutskaaminen olisi näin luontevaa? Kuinka monta puhumatonta asiaa ja väärinkäsitystä
jäisi syntymättä? Johonkin tuo välittömyys ja puhumisen helppous kuitenkin
katoaa, vähä vähältä vuosien mittaan. Jossain vaiheessa (ainakin tytöillä ja vain
siitähän minulla on kokemusta) salaisuudet ja haaveet ja pelot kerrotaan vain
sydänystävälle, jonka kanssa parhaimmillaan tehdään verivala ja vannotaan ikuista
ystävyyttä. Minäkin tein, mutta en edes muista kenen kanssa, joten ystävyydestä
ei tullut ikuista. Mutta mitä siitä, sillä hetkellä hän tuntui maailman
tärkeimmältä ihmiseltä, jolle uskalsi kertoa vaikka mitä.
Aikuisena puhumisesta tulee jollain
lailla tehtävä, suorittamista, tunne, että nyt täytyy puhua. (Ja pitää tosin
todeta, että koska pohdiskelen kovin subjektiivisen tiedon ja kokemuksen
näkökulmasta, en halua täysin yleistää enkä voikaan. Toivottavasti olen osittain
väärässä.) Puhumisesta tulee kauhea vakavaa, ongelmien ratkomista ja vanhojen asioiden
penkomista. Niiden, joista olisi pitänyt jutskata jo kauan kauan sitten, jotta
niiden päälle ei olisi ehtinyt kasvaa kovaa kuorta, jonka rikkominen sattuu.
Kun toinen (ja silloin on
useimmiten kyse parisuhteesta) toinen osapuoli sanoo, että meidän täytyisi puhua, on tosi kyseessä. Jotain kauhean isoa ja vakavaa on tulossa. Jotain,
josta ehkä olisi ollut hyvä puhua jo hirveän kauan sitten.
Ja sitten toisaalta: ystävät ovat
poikkeus, joka vahvistaa säännön. Ne ystävät, jotka on tuntenut melkein koko
elämänsä ja ne ystävät, jotka ovat tulleet myöhemmin matkan varrella ja tuntuneet
heti oikeilta. Ystävien kanssa puhuminen on kuin vesiputous tai samppanjapullo:
puhetta tulee valtoimenaan, se pirskahtelee, se aaltoilee, siitä ei ole tulla
loppua. Ja sellaisen hetken, lyhyen tai pidemmän, jälkeen on olo kuin olisi
käynyt hierojalla ja kylpylässä ja syönyt päälle herkullisen aterian.
Pieni poika saa kuitenkin edelleen
olla oppaani tämän taidon kehittämisessä.
Kommentit
Lähetä kommentti