Tyhjän kalenterin ensimmäinen päivä
Läppäri. Puhelin. Kulkukortti. Avaimet. Siinä ne lojuvat, pöydälläni, hiljaisina. On aika luovuttaa ne pois. En ole iloinen enkä surullinen. Tuntuu oudolta ja vähän epätodelliselta. Huomenna en enää tule tänne. Aivan kummalliselta tuntuu sanoa, että jään eläkkeelle. Jääminen jonnekin kuulostaa niin pysähtyneeltä, ihan kuin joutuisi varastoon, ehkä myöhempää käyttöä varten. Yleensähän varastosta ei kuitenkaan haeta juuri mitään takaisin, vaan jossain vaiheessa ihmetellään kaikkea, mitä sinne on ajautunut. Luontevammalta tuntuu kertoa, että lopetan palkkatyön. Siihen liittyy ajatus, että jotain uutta alkaa. Vielä en oikein tiedä, mitä se on. Kalenteri on tyhjempi kuin vuosiin ja hyvä niin. Haluan kirjoitella siihen merkintöjä ajatuksella, että juuri tuon asian haluan tehdä ja juuri noita ihmisiä haluan tavata. Olen viime aikoina miettinyt joukkoon kuulumista. Niin kauan kuin se on itsestäänselvyys, sitä ei tarvitse miettiä eikä sitä tule miettineeksi. Joukkoon kuuluminen on kui...