Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

En taida olla ihan aito kaamosmasentuja. Onnistun välillä jopa nauttimaan elämästä, vaikka ikkunan takana näyttääkin olevan jatkuva yö, jos tarjolla on hyvä combo koukuttavaa sarjaa/kirjaa, eläviä kynttilöitä ja syntisen hyvää suklaata. Mutta silti. Jos joku meteorologi uskaltaa väittää (ja todennäköisesti uskaltaa), että tämä syksy mahtuu ihan normaaleihin rajoihin, en usko. En usko, vaikka tilastoissa olisi mukana jääkausi ja jurakausi ja kaikki muutkin ihmiskunnan kaudet. Minua ei kiinnosta edes se, jos joku kertoo, että tilastojen mukaan aurinko on paistanut niin ja niin monena päivänä. Ehkä se on kiusallaan käynyt kurkkaamassa kurassa ja vesisateessa rämpiviä ihmispoloja ohimenevän hetken, jotta pääsisi tilastoihin. Olen nähnyt auringon kuluneiden kahden kuukauden aikana ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Ja jos oikein pinnistelen positiivisia ajatuksia jostain kaamoksen peittämistä kerroksista, auringon kohtaaminen on tuntunut uskomattomalta onnenpotkul

Se oli aivan tavallinen marraskuinen perjantaipäivä. Taivas oli lyijynharmaa, ilma täynnä pysähtyneitä sadepisaroita. Olin menossa ystävälounaalle, ajatukset harhailivat sinne tänne, arkisissa asioissa. Palvelutalon edustalla vastaan tuli kaksi ihmistä, vanha mies ja vanha nainen. Mies yritti kulkea pystypäin, vaikka ryhti alkoikin painua etukumaraan. Nainen oli jo antanut etukumaralle periksi, hän kulki vaivalloisesti etukenossa ja vaikka en kuullut, saatoin kuvitella hänen työlään hengityksensä. He kulkivat käsi kädessä, mies naista tukien. Naisella oli toisessa kädessään punainen ruusu. Hetkessä oli jotain uskomattoman herkkää. En voinut mitään sille, että mieleni alkoi keriä tarinaa ikuisesta rakkaudesta, vuosikymmenien ketjusta, jotka nuo kaksi ihmistä olivat eläneet yhdessä. Miten he olivat kohdanneet? Miten he olivat eläneet sitä ennen? Mitä kokeneet? Minkälainen liima oli pitänyt heidät yhdessä kokonaisen elämän? Lapsuus oli jotain ihan muuta kuin lapsilla nyt. Pako