Ikuinenko rakkaus?

Se oli aivan tavallinen marraskuinen perjantaipäivä. Taivas oli lyijynharmaa, ilma täynnä pysähtyneitä sadepisaroita. Olin menossa ystävälounaalle, ajatukset harhailivat sinne tänne, arkisissa asioissa. Palvelutalon edustalla vastaan tuli kaksi ihmistä, vanha mies ja vanha nainen. Mies yritti kulkea pystypäin, vaikka ryhti alkoikin painua etukumaraan. Nainen oli jo antanut etukumaralle periksi, hän kulki vaivalloisesti etukenossa ja vaikka en kuullut, saatoin kuvitella hänen työlään hengityksensä. He kulkivat käsi kädessä, mies naista tukien. Naisella oli toisessa kädessään punainen ruusu. Hetkessä oli jotain uskomattoman herkkää.

En voinut mitään sille, että mieleni alkoi keriä tarinaa ikuisesta rakkaudesta, vuosikymmenien ketjusta, jotka nuo kaksi ihmistä olivat eläneet yhdessä. Miten he olivat kohdanneet? Miten he olivat eläneet sitä ennen? Mitä kokeneet? Minkälainen liima oli pitänyt heidät yhdessä kokonaisen elämän?

Lapsuus oli jotain ihan muuta kuin lapsilla nyt. Pakoa pommisuojiin, puutetta, elämän epävarmuutta. Sisaruksilta perittyjä vaatteita. Eväsleipiä ja maitopulloja koulurepussa. He aikuistuivat hauraan rauhan maailmaan, silti täynnä uskoa tulevaisuuteen.

Sitten he tapasivat, ehkä tansseissa, ehkä työpaikalla. Rakastuivat, menivät naimisiin ja alkoivat rakentaa yhteistä elämää vuokralaisina pienessä ullakkohuoneessa. Maailma rauhoittui pikkuhiljaa, Kekkonen valittiin melkein ikuiseksi presidentiksi, kuponkeja ei enää tarvittu sokerin ostoon. Jollakin naapurilla oli oma auto, joillakin oma televisio. Heillä oli kolme lasta, putkiradio ja pulsaattoripesukone. Haaveissa oli oma arava-asunto kerrostalossa ja ehkä pian myös oma televisio. Ja auto.

Vuodet kuluivat. Lapset kasvoivat. Nyt oli varaa jo semmoiseen ylellisyyteen, josta he olivat vain haaveilleet. Katselleet kuvia ja selailleet matkaesitteitä. He matkustivat Kanarian saarille, ihmettelivät palmuja ja oudoksuivat ryppyperunoita. Elämä oli niin onnellista kuin he ikinä olivat uskaltaneet toivoa. Mutta sitten syntyi ensimmäinen lapsenlapsi. Sitä onnea he eivät olleet edes osanneet kuvitella. Pientä ihmistä, joka näytti niin särkyvältä, että häntä hädin tuskin uskalsi ottaa syliin. Ajan kuluessa tuo pieni ihminen nukahti moneen kertaan syliin ja vähän myöhemmin kainaloon. Pian hän oli jo pidempi kuin isoisänsä.

Joitain vuosia sitten elämä alkoi hidastua. Polvet alkoivat reistailla, lonkat kolottaa. Päivää ei tahdo jaksaa iltaan ilman päiväunia. Niille he paneutuvat aina yhdessä, selällään käsi kädessä. Lapsenlapsilla on oma elämä, omia lapsia, jotka vierailevat silloin tällöin, liian harvakseen. Näitä pieniä ei enää jaksa nostaa syliin, jos ei joku auta. Silti ne ovat äärettömän rakkaita.

Jotenkin minusta tuntui, että juuri tuollainen elämä vanhuksilla oli ollut.

Tai sitten he olivat rakastuneet palvelutalossa.