Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Minulle on tullut tavaksi tutustua muutaman viikon välein uusiin ihmisiin, viettää aikaa heidän kanssaan ja käydä mitä kummallisimmissa paikoissa. Osasta olen pitänyt, melkein ystävystynyt, osa on saanut aikaan kylmiä väreitä. Kun yhteinen aikamme on ohi, suurinta osaa en varmaankaan enää tapaa. Olen istunut kahden eri-ikäisen naisen kanssa karussa mökissä keskellä melkein ei mitään ja kuunnellut heidän elämäntarinoitaan. Olen yrittänyt selvittää ihmissuhdesotkuja ja olen myös joutunut ikäviin ja pelottaviinkin tilanteisiin. Olen kävellyt New Yorkin kaduilla ja katsellut myrskyävää merta Gotlannin rannikolla. Olen lukenut kirjoja. Tässä muutama poiminta, joita tällä kertaa yhdistää se, että useimmat niistä eivät ole kovinkaan tunnettujen kirjailijoiden teoksia. Osa on päätynyt käsiini hiukan sattumalta tai kirjakaupan myyjän suosituksesta. Tuskin olisin niitä muuten löytänyt. Mutta hyvä, että löysin. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja Veronikan ja Astrid

Toisena aamuna ilmassa on syksyn kirpeys, melkein kuin pakkasen jälkeisen yön tuoksu, mutta ei ihan kuitenkaan. Hellaan juuri hetki sitten sytytetty tuli maustaa ilman lempeällä savuntuoksulla. Seison terassilla ja ajattelen, kuinka hyvä, että olen juuri silloin siinä. Avaan oven ja vastaani leijailee kahvin tuoksu. Sisällä on vielä yöasuisia ystäviä ja ilosta häntäänsä heiluttavia mäyräkoiria. Olemme tunteneet toisemme yli 20 vuotta. Tapasimme tilanteessa ja paikassa, josta ei mitenkään olisi odottanut löytyvän ystäviä. Jossa olimme aivan muista syistä. Paikalla oli liuta muitakin ihmisiä, joista ei tullut meidän ystäviämme. Meistä kuitenkin tuli, pikkuhiljaa. Ensin vain päätimme, että eiköhän tavata uudelleen. Ainakin kerran. Elimme tuolloin niitä ruuhkaisia vuosia, jolloin ei ehkä heti ajattele, että uusista tutuista tulisi elinikäisiä ystäviä. Side välillämme vahvistui vuosi vuodelta, kerta kerralta. Olimme olemassa toisillemme silloin, kun tapahtui pahoja asioita tai e

Hohkaavan kuuman päivän jälkeen sade piiskaa kadut kiiltäviksi. Katulamppujen valo heijastuu märästä asvaltista. Kostea lämpö kietoutuu ympärille kuin seitinohut huopa. Kujan pikkuravintoloista leijuu ruokien tuoksu. Raitiovaunu kolistelee pysäkille, ovet sihahtavat auki, nousemme siihen. Emme tiedä, mihin olemme menossa. Se on tarkoituskin. Menemme sinne, mihin raitiovaunukin. Tällä kertaa päädymme tavallisen näköiseen lähiöön ja löydämme vihanneskojun, jonka voisi ostaa tyhjäksi, jos jaksaisi kantaa. Jokainen kirkko häikäisee kauneudellaan ja jälleen kerran ajattelen, miten ennen maltettiinkaan rakentaa ajan kanssa ja sydämellä. Vain niin syntyy kauneus. Yhden alla näistä kaunottarista oli kryptasokkelo, jonka tunnelmaa on vaikea kuvailla sanoin tai edes kuvin. Juutalaiskaupunginosassa ja ghetossa näkyy vielä häivähdys siitä, miltä ne ovat näyttäneet kauan sitten. Aikana, jolloin tapahtui asioita, joiden ei olisi pitänyt tapahtua. Vaikka etenkin ghetossa on nyt paljon