Ystävyyden mystinen kauneus

Toisena aamuna ilmassa on syksyn kirpeys, melkein kuin pakkasen jälkeisen yön tuoksu, mutta ei ihan kuitenkaan. Hellaan juuri hetki sitten sytytetty tuli maustaa ilman lempeällä savuntuoksulla. Seison terassilla ja ajattelen, kuinka hyvä, että olen juuri silloin siinä. Avaan oven ja vastaani leijailee kahvin tuoksu. Sisällä on vielä yöasuisia ystäviä ja ilosta häntäänsä heiluttavia mäyräkoiria.

Olemme tunteneet toisemme yli 20 vuotta. Tapasimme tilanteessa ja paikassa, josta ei mitenkään olisi odottanut löytyvän ystäviä. Jossa olimme aivan muista syistä. Paikalla oli liuta muitakin ihmisiä, joista ei tullut meidän ystäviämme. Meistä kuitenkin tuli, pikkuhiljaa. Ensin vain päätimme, että eiköhän tavata uudelleen. Ainakin kerran. Elimme tuolloin niitä ruuhkaisia vuosia, jolloin ei ehkä heti ajattele, että uusista tutuista tulisi elinikäisiä ystäviä.

Side välillämme vahvistui vuosi vuodelta, kerta kerralta. Olimme olemassa toisillemme silloin, kun tapahtui pahoja asioita tai elämä takkusi. Olimme olemassa myös silloin, kun tapahtui jotain hienoa, jota iloa ei voinut olla jakamatta. Välillä puhumme hulluja, nauramme raikuvaa naurua, joka ei meinaa loppua millään. Välillä sukellamme niin syvälle, että sen jälkeen laskeutuu yhtä syvä hiljaisuus. Hyvä hiljaisuus.

Olemme vaeltaneet Tallinnan vanhassa kaupungissa kuvaamassa ovia, olemme testanneet, pysymmekö pystyssä tai chin tanssillisissa liikkeissä, olemme mielikuvitelleet hankkivamme yhteisen vanhan kartanon, jossa maalataan, kirjoitetaan, joogataan. Jos saisimme lottovoiton. Olemme istuneet illallispöydässä ja syöneet itsemme melkein tainnoksiin, olemme kävelleet meren rannalla, puhuneet ja kuvanneet rannan puita ja veden liikkeitä.

Ystävyys on mystinen asia. Se on kuin kultainen seitti ihmisten välillä, sitä ei näe, mutta sen tuntee. Ystävyyteen tarvitaan aina molemmat, ystävyyttä ei voi syntyä vain toisen halusta ja aloitteesta.  Jos joutuu tällaisen harhakuvitelman valtaa, aika äkkiä huomaa, ettei ystävyys ollutkaan totta. Rakastaa ja vihata voi yhteenkin suuntaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ystävyys voi syntyä hyvinkin eri-ikäisten ihmisten kesken. Olen edelleen sitä mieltä. Me viisi olemme kuitenkin suunnilleen samanikäisiä. Siinä on oma taikansa, koska niin syntyy yhteinen muistomaailma: kun nallekarkkeja ostettiin kappaleittain, kun leikittiin kymmentä tikkua laudalla ja kun teineinä pukeuduttiin haisaappaisiin ja maihareihin. Vaikka emme vielä tuolloin tienneet toisistamme mitään.

Kun istun junassa ystäväviikonlopun jälkeen ja katselen sateen valumista ikkunassa, olen aivan varma, että ystävät ovat tuhannesti arvokkaampia kuin muhkeat pankkitilit tai komeat tilukset.