Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Olen aina ollut kova kuvittelemaan. En muista, että minulla olisi lapsena ollut pitkään vierellä kulkenutta mielikuvituskaveria, mutta keksin niitä aina silloin, kun oikeita ei ollut lähellä ja kaipasin kaveria. Muutimme uuteen kotiin, kun olin pikkukoululainen ja koulumatkasta tuli yhtäkkiä pitkä ja yksinäinen. Ei se oikeasti ollut sen pitempi kuin aikaisemminkaan, mutta uusi ja outo ja kaikki vanhat kaverit kulkivat vastakkaisesta suunnasta. Sinä talvena olin pieni eskimotyttö, joka tarpoi lumessa kouluun uusien mielikuvitusystäviensä kanssa. Olin urhea, kun joka päivä selvisin lumisesta seikkailustani. On kai aika itsestään selvää, että tyypin, joka kirjoittaa tarinoita ihmisistä, jotka ovat syntyneet hänen päässään, täytyy rakastaa mielikuvittelua. Se on koukuttavaa, imaisevaa ja välillä ihan hullua. On riemastuttavaa, kun voi ohjailla tarinoiden henkilöiden elämää, luoda heidän ympärilleen kokonaisen maailman, ystävät, sukulaiset, elämäntapahtumat, jotka ovat vaikuttaneet siihen...

Kirjoittaminen on kuin hengitystä, luonnollista ja välttämätöntä. Luin jokin aika sitten jonkun kirjailijan haastattelusta suunnilleen tuon sisältöisen ajatuksen. En muista, kenen, mutta se ei olekaan oleellista. Kommentti on. Se jotenkin vaan osui maaliin. Onhan se vähän mahtipontinen – hengittämättä ei voi elää, mutta kirjoittamatta voi. Vaikka se olisikin aika ikävää elämää. En muista, minkä ikäinen olin, kun opin kirjottamaan ja lukemaan. Melkein kouluikäinen, luulisin, joten mikään kirjoittamisen ihmelapsi en ollut. Mutta ennen kuin opin nuo taidot, opin keksimään tarinoita, omia hupsuja polveilevia tarinoita, joilla sitten viihdytin ympärilläni olevia ihmisiä. Hulluin taisi olla tarina pitsilaukusta, jota kehittelin koko pitkän automatkan sukulaisvierailulle Pohjanmaalle. Mitään muistikuvaa ei kuitenkaan ole, mitä tuolle varsin oudolle päähenkilölle matkan varrella tapahtui. Kirjoituskone! Sedälläni oli oikea kirjoituskone, ja se oli minusta maailman ihmeellisin esine, joka t...

Sade raidoittaa ikkunan ja ääriviivat sen takana muuttuvat sumeiksi. Lämpömittari yrittää kovasti saavuttaa 15 asteen rajan, ei onnistu. Naapuritalon pihalle on syntynyt pienen lammen kokoinen lätäkkö, jonka pinnan pisarat rytmikkäästi rikkovat. Ja minulla on kuumetta. Ei onneksi sen vaarallisempaa kuin matkakuumetta. Pyörittelen karttapalloa ja haen paikkoja, joista tulee lämmin olo. Päätän lähteä mielikuvitusmatkalle niihin kaupunkeihin, joita eniten ikävöin. Valotaululle ilmestyy Berliinin kohdalle teksti Boarding. Nostan repun selkään ja menen jonoon, joka kiemurtelee hitaasti putkeen. Suljen silmät, kun kone lähtee nousukiitoon. Berliini on ensimmäisestä käynnistä lähtien tuntunut kaupungilta, jossa mennyt ja nykyisyys kulkevat käsi kädessä. Vaikka kaupungin henki on kevyt, vuosikymmenten tummat sävyt värjäävät sitä. Eikä se ole paha asia, ei lainkaan. Se antaa kaupungille syvyyttä, ja ehkä juuri siksi se on kaupunki, joka jättää lähtemättömän jäljen. Koska tällä kerta...

Kun hiljaisuus on sitä, että minä hetkenä hyvänsä sen rikkoo ääni, jota ei pitäisi kuulua, joka saa aistit valppaiksi, hengityksen tihentymään. Hengenveto, kolahdus. Kun pimeys on sitä, että kalvakkaassa kuunvalossa se ei olekaan vain pimeyttä, vaan huoneen nurkassa on jotain, jonka ei pitäisi olla siinä. Kun et olekaan turvassa pimeydessä. Kun et tiedä, tapahtuiko jokin todella vai kuvittelitko vain. Kun tajuat, että jokin on ihan väärin, mutta et tiedä mikä. Kun yrität ymmärtää, mitä oikein tapahtui, mutta avaat koko ajan vääriä ovia. Miksi ihmeessä on niin koukuttavaa aina välillä sukeltaa tällaisiin tunnelmiin? En osaa vastata enkä lähde asiaa sen kummemmin pohtimaan, koska tuskin osaisin silloinkaan vastata. Niihin kuitenkin pääsee helposti, avaamalla sopivan kirjan. Vaikka pidän monenlaisista kirjoista, aika säännöllisin väliajoin valitsen sellaisen, joka saa aikaan väristyksiä ainakin, jos sen kaikkein hurjimman kohdan sattuu lukemaan yön pimeydessä, vain pienen lukulamp...

Se oli aivan tavallinen marraskuinen perjantaipäivä. Taivas oli lyijynharmaa, ilma täynnä pysähtyneitä sadepisaroita. Olin menossa ystävälounaalle, ajatukset harhailivat sinne tänne, arkisissa asioissa. Palvelutalon edustalla vastaan tuli kaksi ihmistä, vanha mies ja vanha nainen. Mies yritti kulkea pystypäin, vaikka ryhti alkoikin painua etukumaraan. Nainen oli jo antanut etukumaralle periksi, hän kulki vaivalloisesti etukenossa ja vaikka en kuullut, saatoin kuvitella hänen työlään hengityksensä. He kulkivat käsi kädessä, mies naista tukien. Naisella oli toisessa kädessään punainen ruusu. Hetkessä oli jotain uskomattoman herkkää. En voinut mitään sille, että mieleni alkoi keriä tarinaa ikuisesta rakkaudesta, vuosikymmenien ketjusta, jotka nuo kaksi ihmistä olivat eläneet yhdessä. Miten he olivat kohdanneet? Miten he olivat eläneet sitä ennen? Mitä kokeneet? Minkälainen liima oli pitänyt heidät yhdessä kokonaisen elämän? Lapsuus oli jotain ihan muuta kuin lapsilla nyt. Pako...

Yön hiljaisina hetkinä tram jylisee maan uumenissa. Osaan jo arvioida, koska tulee seuraava. Äänestä on tullut tuttu, tähän paikkaan kuuluva, oikeastaan kotoisa. Nukahdan siihen. Kivilattia tuntuu edelleen kylmältä yönlämpimien jalkojen alla, mutta se ei haittaa. Sujautan villasukat jalkaan ja hipsuttelen keittämään vahvaa kahvia. Keittiön ikkuna avautuu valokuiluun, jonka pohjalla lojuu roskia. Otan kahvimukin, avaan parvekkeen oven ja katselen, kuinka ihmiset kiiruhtavat jonnekin, ehkä töihinsä, nousevat bussiin, katoavat kauppojen ovista sisään. Hetken aikaa tämä paikka on minun, ei ihan koti, mutta paikka, johon asetun. En oikein pidä hotelleista, niiden steriilistä ilmapiiristä ja samanlaisuudesta, missä ne sitten ikinä sijaitsevatkin. Toki joskus löytyy helmiä, vanhoja taloja, joissa aistii menneet vuodet ja joissa on narisevat hissit ja niissä veräjovet. Mutta jos vain mahdollista, haluan asua paikassa, johon voi asettua ja jossa voi valita lempinurkan lukemiseen. Halu...