Mielen matkassa

Olen aina ollut kova kuvittelemaan. En muista, että minulla olisi lapsena ollut pitkään vierellä kulkenutta mielikuvituskaveria, mutta keksin niitä aina silloin, kun oikeita ei ollut lähellä ja kaipasin kaveria. Muutimme uuteen kotiin, kun olin pikkukoululainen ja koulumatkasta tuli yhtäkkiä pitkä ja yksinäinen. Ei se oikeasti ollut sen pitempi kuin aikaisemminkaan, mutta uusi ja outo ja kaikki vanhat kaverit kulkivat vastakkaisesta suunnasta. Sinä talvena olin pieni eskimotyttö, joka tarpoi lumessa kouluun uusien mielikuvitusystäviensä kanssa. Olin urhea, kun joka päivä selvisin lumisesta seikkailustani.

On kai aika itsestään selvää, että tyypin, joka kirjoittaa tarinoita ihmisistä, jotka ovat syntyneet hänen päässään, täytyy rakastaa mielikuvittelua. Se on koukuttavaa, imaisevaa ja välillä ihan hullua. On riemastuttavaa, kun voi ohjailla tarinoiden henkilöiden elämää, luoda heidän ympärilleen kokonaisen maailman, ystävät, sukulaiset, elämäntapahtumat, jotka ovat vaikuttaneet siihen, minkälainen ihmisestä on tullut. Se onkin sitten haastavampaa, että seuraukset ja johtopäätökset ovat uskottavia: Mitä tapahtuu ihmiselle, joka on kokenut jotain tosi kamalaa? Miten erilaisten ihmisten välille syntyy siteitä?

Tänä melkein loputtomana korona-aikana mielikuvitukselle ja taidolle kuvitella on tullut aivan uudenlaista käyttöä. Niin hyvässä kuin pahassa. Kun tolkuton uutistulva on alkanut tympiä oikein kunnolla, muistojen ja mielikuvituksen yhteistyöllä on ollut mahdollista matkustaa rakkaisiin paikkoihin, Roomaan, Pariisiin, Budapestiin ja moniin muihin hurmaaviin kaupunkeihin. Ja samalla kylvää odotuksen siemen, että kohta taas. Oikeasti. Ja onneksi jo yksi oikeasti toteutuikin. Mielikuvituksella on toisaalta myös mustat vaatteet, se osaa toimia oivana apulaisena, kun tulee hetki, jolloin ei pysty olemaan ns. maalaamatta piruja seinälle. Silloin eteen aukeavat jos jonkinlaiset kamalat uhkakuvat. Ja silloin on pakko ottaa itsensä puhutteluun ja tiukasti kehottaa kääntämään ajatusten suunta. Olen tässäkin aika taitava. Valitettavasti.

Taito mielikuvitella ei ole on/off-juttu. On varmaan totta, että jollakin sitä on luontaisesti enemmän kuin jollain toisella. Jokaisella kuitenkin on ja sitä voi kehittää, opetella ja treenata. Lukeminen ei ole yhtään huono tapa oman mielikuvituksen ruokkimiselle. Luulen, että omanikin on saanut siitä valtavasti polttoaineitta. Mikään ei ollut lapsena niin ihanaa, kuin uuden vielä lukemattoman kirjan tuoksu. Ja siksi olenkin ikionnellinen, että pieni ystäväni rakastaa kirjoja, tutkii kirjahyllyä ja miettii, missä järjestyksessä ne luettaisiin ja kuinka kauan koko rivin lukemiseen menee. Ja mielikuvitusystävä Pikatsu kulki muutama vuosi sitten mukanamme metsäretkillä.