Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Vai onko pakko?
Lihaksia polttaa. Hiukset liimautuvat otsalle. Hiki virtaa. Koordinaatio pettää. Musiikki pauhaa ja kimpoilee jumppasalin seinistä. Ohjaajan ääni ylittää musiikin pauhun. Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. Mutta kun ei jaksa. Mieliala velloo pettymyksen ja raivon välimaastossa. Muisto on kaukaa, 90-luvulta, jolloin oli mahdollista valita tehoaerobic, aerobic tai kevytaerobic. Valikoimassa ei vielä ollut body and mind -tunteja tai kehonhuoltoa. Pukeutumiskoodi sisälsi riemukirjavat trikoot ja vielä kirjavamman jumppapuvun, rullasukat, hikipannan ja aerobictossut. Ja oli muunlaisiakin hetkiä kuin tuo, riemua ja endorfiineja, kun haastava askelsarja meni prikulleen oikein. Päätin kuitenkin, että nyt riittää. Kroppa toivoo jotain muuta, pehmeämpää ja ystävällisempää. Löysin joogan, jota olin joskus ihan nuorena kokeillut yhden kauden ja todennut, että en millään pysty vain makaamaan ja karkottamaan ajatuksia tiehensä. Nyt pystyin. Jäin koukkuun, jos en ihan heti, niin hitaasti ja varmasti...