Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Vai onko pakko?

Lihaksia polttaa. Hiukset liimautuvat otsalle. Hiki virtaa. Koordinaatio pettää. Musiikki pauhaa ja kimpoilee jumppasalin seinistä. Ohjaajan ääni ylittää musiikin pauhun. Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. Mutta kun ei jaksa. Mieliala velloo pettymyksen ja raivon välimaastossa.

Muisto on kaukaa, 90-luvulta, jolloin oli mahdollista valita tehoaerobic, aerobic tai kevytaerobic. Valikoimassa ei vielä ollut body and mind -tunteja tai kehonhuoltoa. Pukeutumiskoodi sisälsi riemukirjavat trikoot ja vielä kirjavamman jumppapuvun, rullasukat, hikipannan ja aerobictossut. Ja oli muunlaisiakin hetkiä kuin tuo, riemua ja endorfiineja, kun haastava askelsarja meni prikulleen oikein.

Päätin kuitenkin, että nyt riittää. Kroppa toivoo jotain muuta, pehmeämpää ja ystävällisempää. Löysin joogan, jota olin joskus ihan nuorena kokeillut yhden kauden ja todennut, että en millään pysty vain makaamaan ja karkottamaan ajatuksia tiehensä. Nyt pystyin. Jäin koukkuun, jos en ihan heti, niin hitaasti ja varmasti. Melkein aina, kun olen avannut joogamaton salin lattialle ja asettunut sen päälle odottamaan tunnin alkua, ajattelen, että kaikki on hyvin, olen oikeassa paikassa. Ja vaikka tuntuisi, ettei tänään millään pysty päästämään irti päivän tapahtumista, ihme tapahtuu joka kerta. Välillä ihmettelen, miten kukaan voi elää ilman joogaa. Ajatus on toki naurettava. Useimmat ihmiset elävät mainiosti ilman joogaa.

Olen huomannut, että suhteeni urheiluun ja liikuntaan on omituisen ristiriitainen. Toisaalta ajatus elämästä ilman liikkumista on outo ja epämiellyttävä. Kuvitelma, ettei kokisi enää joogatunnin jälkeistä rentoutta ja rauhaa eikä näkisi metsälenkin jälkeen punaisia poskia. Kuitenkin ajatus vaikkapa joukkuepelistä on melkein kauhistuttava ja saa stressitasoni nousemaan pelkällä mielikuvalla. Olenkin tullut siihen tulokseen, että minulta puuttuu kokonaan kilpailugeeni. On aivan sama, kuka on notkein, nopein tai voimakkain. Vain itse liikkumisella on merkitystä. Varmaan tästä samasta syystä pitkästyn sekunnissa, kun telkkarista alkaa urheiluruutu (vai mikä sen nimi nyt onkaan). Jos mahdollista, suljen telkkarin, vaihdan kanavaa tai alan selailla jotain käden ulottuvilla olevaa lehteä.

Kurkistan ikkunasta ulos. Sataa edelleen. Katu on kiiltävän jäinen. Ehkä kuitenkin lähden pienelle lenkille.