Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Menneet on menneitä. Menneisyys kannattaa jättää taakse. Ja ehkä se kaikkein kamalin: Joka menneitä muistaa, sitä tikulla silmään. Ei. Ei se niin voi mennä. Kaikki se, mitä olen kokenut, on tehnyt minusta sellaisen kuin olen. Jos jätän sen kaiken taakseni, heitän roskikseen kaikki ne rakennusaineet, joista olen tehty. Vanhoja sanontoja ja muka-viisauksia riittää. Muistan niitä itsekin kuulleeni lapsuudessa. Olen viime aikoina muutamankin kerran jäänyt pohtimaan menneisyyttä ja mitä se oikeastaan merkitsee. Syitä tähän keskikesän vähän filosofiseen pohdiskeluun on kolme. Ensimmäinen oli isän puolen serkkujen tapaaminen. Meillä on jo pitkään ollut tapana tavata muutaman vuoden välein. Nyt noita vuosia ehti kertyä viisi syystä, jota ei ole vaikea arvata. Kesälauantai oli helteinen, vanha hirsitalo ja läpiveto pitivät kuitenkin kaikkein kuumimman ilman ulkona. Emme ehtineet edes sisälle asti, kun alkoi taukoamaton puhe, välillä yhteen ääneen. Meitä yhdisti yhteinen historia, yhteiset l...

  Varmaan ikinä aiemmin vuoden vaihtuminen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä kuin tänään. Eihän todellisuudessa huomenna mikään ole kovin eri tavalla kuin tänään, mutta alkava vuosi tuntuu puhtaalta, uudelta ja ehkä myös hitusen toivolta. Vuosi 2020 on ollut järisyttävä. Kun se alkoi, kukaan ei pahimmissa scifiunissakaan varmaan voinut arvata, mikä oli odottamassa. Kun omassa elämässä koronan lisäksi tapahtui asioita, jotka laittoivat sekä tunteet että arkielämän myllerrykseen, vuoden todellakin suo loppuvan. Mansikkapaikan viimeinen vuosi on ohi ja jäljellä on vain ikävä, mutta kadonnut rauha on edelleen löytämättä. Sen etsiminen jatkuu, vaikka vuoden numerot vaihtuvat. Radiossa puhellaan menneestä vuodesta: jäikö siitä muistoihin muutakin kuin korona. Totta kai jäi. Vaikka vuoden yleisfiilis on synkkä, mahtuu vuoteen helmihetkiä, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin. Ne olivat juuri niitä hetkiä, joiden avulla vuoden 2020 jaksoi rämpiä läpi. Niinpä päätin selata vuoden ku...

Kun on lievää vakavammassa koukussa valokuvaamiseen, kirjoittamiseen ja matkustamiseen, siitä ei voi syntyä muuta kuin pitkä rivi Ifolor-kirjoja, joiden askarteleminen itsessäänkin on tapahtuma, jolloin muu maailma ja tylsät velvoitteet katoavat jonnekin ajatusten kaukaisimpiin eteisiin. Muutaman kerran olen huomannut, että olen seissyt läppärin ääressä tuntiakausia syömättä tai edes juomatta pisaraakaan, ja vasta sitten, kun olo on alkanut olla aika outo. Kirjojen tuotantoprosessi on kuitenkin pitkä: ensin täytyy matkustaa sinne, mistä kirja kertoo, joko yksin, kaksin tai isommalla porukalla ja muistaa raapustella matkapäiväkirjaa pitkin matkaa. Useimmiten se tapahtuu aamuvarhaisella ennen kuin muut heräävät, mikä on aika kummallista siinä mielessä, että yleensä en tee aamuvarhaisella mitään muuta kuin nukun. Kuitenkin nuo puoliuniset aamuhetket tuntuvat juuri sopivan luovilta kirjoittamiseen. Ilman kirjoitushetkiä moni hulvattoman hauska pikkutapahtuma katoaisi jonnekin m...

Valokuvaaminen on koukuttavaa. Kerran jos toisenkin olen huokaillut, miksi ihmeessä en ottanut kameraa mukaan, ihan tavalliselle tutulle kävelyreitille, jonka varrelta tunnen jokaisen puun ja kivijalan. Sillä kertaa olen kuitenkin taas huomannut jotain uutta, valon, joka taittuu uudella tavalla johonkn tuttuun, tai yksittäisen esineen, joka on unohtunut portinpieleen ja joka jostain kumman syystä puhuttelee minua. Saatan miettiä, kenen se on, miksi se jätetty siihen, onko se kenties saanut lopullisen häätökäskyn jonkun elämästä. Nykyään kamerasta on tullut melkein sama asia kuin avaimista: lähtiessa pitää tarkistaa, että se on mukana. Ei sentään kauppareissulla, mutta melkein aina muulloin. Olen alkanutkin kutsua kävelylenkkejä kamerakävelyiksi, ja välillä on pakko kainosti pahoitella Facebook-kavereille, että taas postaan tällaisen valtaisan sarjan kuvia, kun en onnistunut pitämään kameraani kurissa. Katselen kameran läpi ympäristöä uudella tavalla, välillä kuin maisemataulu...