Työkavereina kamera, muistikirja ja läppäri

Kun on lievää vakavammassa koukussa valokuvaamiseen, kirjoittamiseen ja matkustamiseen, siitä ei voi syntyä muuta kuin pitkä rivi Ifolor-kirjoja, joiden askarteleminen itsessäänkin on tapahtuma, jolloin muu maailma ja tylsät velvoitteet katoavat jonnekin ajatusten kaukaisimpiin eteisiin. Muutaman kerran olen huomannut, että olen seissyt läppärin ääressä tuntiakausia syömättä tai edes juomatta pisaraakaan, ja vasta sitten, kun olo on alkanut olla aika outo.

Kirjojen tuotantoprosessi on kuitenkin pitkä: ensin täytyy matkustaa sinne, mistä kirja kertoo, joko yksin, kaksin tai isommalla porukalla ja muistaa raapustella matkapäiväkirjaa pitkin matkaa. Useimmiten se tapahtuu aamuvarhaisella ennen kuin muut heräävät, mikä on aika kummallista siinä mielessä, että yleensä en tee aamuvarhaisella mitään muuta kuin nukun. Kuitenkin nuo puoliuniset aamuhetket tuntuvat juuri sopivan luovilta kirjoittamiseen.

Ilman kirjoitushetkiä moni hulvattoman hauska pikkutapahtuma katoaisi jonnekin muistin syviin sokkeloihin. Haluan muistaa vaikkapa sen, kuinka Veronassa olin reissukaverin kanssa ostamassa junalippuja Veronasta Venetsiaan koko kahdeksan hengen porukallemme. Italian kielen taitoni ei ole kovin kaksinen, mutta päätin kuitenkin hoitaa homman paikallisella kielellä. Totisen näköinen mies tiskin takana nosti katseensa ja sanoi ”Figli?” Ihmettelin, että mitä se miehelle kuuluu, olemmeko ystäviä, mutta ajattelin vastata ”si”, ennen kuin tajusin, että minulla menivät nyt ystävät ja lapset sekaisin. Sain sitten soperrettua, ettei yhtään lasten lippua, vaan kaikki kahdeksan aikuisille. Varsovassa taas yksi matkakavereista äkkiä totesi, että mihin se nyt katosi. Kysyin, että kuka. No se mies. Se mies oli yksi matkakavereistamme, tuttuakin tutumpi, jonka nimi siinä tohinassa katosi johonkin. Siellä se meni, muutaman kymmenen metriä meidän edellämme.

Matkapäiväkirjohin tallentuu myös tunnelmia, joihin ei välttämättä pääse pelkästään kuvien kautta kunnolla käsiksi. Etenkin yksin reissatessa tunnelmille herkistyy aivan omanlaisella tavalla.

Drapaniaksen pikkuruisessa kylässä on jotain äärettömän sympaattista. Hiljaisia kujia, kanoja, muutama sopivan hienostelematon taverna, minimarket, jossa ensisilmäyksellä ei näyttänyt olevan juuri mitään, mutta tarkemmin katsoen lähes kaikkea tarpeellista. Minulle se tarkoitti kertakäyttöastioita, vettä, viiniä, hedelmiä, korppuja hätävaraksi ja vähän juustoa. Kylästä jäi hyvä tunne.

Nyt tiedän, miltä tuntuu olla ihan yksin biitsillä. On vain aaltojen kohina, tuulen laulu, veden vaihtuva sinisyys ja valkeat vaahdot, auringon hehku. Kaskaat jossain vähän kauempana. On kuin meri, aurinko ja tuuli olisivat omiani.

Nämä havainnot ovat Kreetalta, pienestä kylästä keskeltä melkein ei mitään kahden vuoden takaa. Kun yhdistän tekstit valokuviin, on kuin tekisin aikamatkan sinne takaisin.

Kun katson kirjariviä, voin valita, minne matkustan huomenna tai ensi viikolla. Eikä tarvitse pakata.