Bella, meravigliosa Italia

Luulen, että rakastuin Italiaan jo ennen kuin olin kertaakaan siellä käynyt. Ei se johtunut siitä, että olisin lukenut matkaesitteitä ja kirjoja maasta, eikä siitäkään, että joku tuttuni olisi maata erityisesti kehunut. Itse asiassa juuri kukaan ystävistäni ei ollut tainnut matkustella siellä. Italia vain jotenkin alkoi elää päässäni. Ajatus, joka oli aika hahmoton, enemmänkin tunne, ehkä.

Ensimmäisestä matkasta on kohta 20 vuotta. Takana oli iso mullistus elämässä ja silloin olin varma, että Italian aika on nyt. Tiesin jo etukäteen, että se tekisi minulle hyvää. Aloitus oli kuitenkin sovinnainen, turvallisesti matkatoimistosta ostettu matka pohjoiseen Italiaan, Gardan rannoille, kaverina ja turvana tytär. Vaeltelimme Monte Baldolla sakeassa sumussa, söimme joka toinen ilta yhdessä ja samassa ravintolassa itsemme tainnoksiin, ajoimme pummilla junalla Venetsiaan ja eksyimme umpikujille.

Siitä se alkoi. Kun katselen Italian karttaa ja poimin sieltä kaupunkeja ja kyliä, joissa olen käynyt pikaisella päivävisiitillä tai viettänyt useampia viikkoja, niitä kertyy kymmeniä. Vähän nolottaa sanoa, mutta on niitä varmaan enemmän kuin Suomen kartalta löytäisin.

Italia on maa, josta kuulee jos jonkinlaisia yleistyksiä – ja toki niissä on myös totuudensiemeniä. Pohjoisessa ollaan ainakin pienesti keskieurooppalaisia, hiukan pidättyväisempiä, jämptimpiä. Saappaan toisessa päässä Sisiliassa taas on ihan tavallista, että miehet istuskelevat rappusilla iltamyöhään ja saattavat huudahdella Bella donna ohikulkeville (useimmiten vaaleille) nuorille naisille. Toisaalta se yleistys, melkein klisee, että kaikki italialaiset ovat äärimmäisen muodikkaita ja huoliteltuja, näyttäytyi ainakin minulle todellakin kliseenä. Kun nousee tavalliseen Regionale-junaan paikallisten seuraan, ihmiset ovat aivan samanlaisia kuin muuallakin eli kaikenlaisia.

Jotta saisin tämän blogikirjoituksen pysymään jonkinmoisessa kohtuullisessa pituudessa (huomaan, että jo kirjoittaessa innostun!), poimin mukaan vain muutamia erityisiä helmiä.

Hurmaavien maisemien Toscana

Kaikkihan matkustavat Toscanaan. Minä siis en. Mutta matkustinpa kuitenkin. Olin ensimmäisellä vuorotteluvapaallani ja halusin kokeilla, miltä tuntuu asettua asustelemaan yksin hiukan pidemmäksi toviksi. On vähän mielikuvituksetonta sanoa, että siitä tuli elämäni matka. Mutta niin siinä kävi. Minulla oli pikkuinen asunto vanhassa myllyssä, talon takana lampi ja kaksi kotiankkaa, joista toinen muni munansa kukkapenkkiini. Istuin iltaisin portailla ja katselin, kuinka aurinko laski kukkuloiden taakse. Sen jälkeen tulikärpäset syttyivät niitylle, joka loisti kuin timanttinen kangas.

Joka viikko junailin jonnekin, katselin ohikiitävää maisemaa ja ajattelin, että juuri täällä minun pitääkin olla juuri nyt. Siena. San Gimignano, Pisa, Lucca. Toinen toistaan hurmaavampia keskiaikaisia kaupunkeja, joista kuitenkin Siena oli jotenkin ihan ylitse muiden. Muistan ajatelleeni, että talot ovat hauskasti toistensa olkapäillä, kun lähestyin kaupunkia alhaalta.

Rome Sweet Rome

Italia on Rooma. Rooma on Italia. Ihan kuinka päin tahansa. Tai paremminkin Italia ilman Roomaa ei olisi Italia. Ensimmäinen kosketus Roomaan oli nopea, lentokentältä rautatieasemalle, josta matka jatkui eteenpäin. Mutta sen kosketuksen polte ei ole koskaan hävinnyt. Janosin päästä takaisin ja pääsinkin muutaman viikon kuluttua (onneksi olimme paluumatkalle varanneet muutaman Rooma-päivän). Ensikertalaisena kameran muistikortille tallentuivat lähinnä ne kaikki upeudet, jotka ensimmäisenä tulevat Roomasta mieleen. Mutta juuri niin sen piti mennäkin, ensin täytyy haukata herkut, taivastella näkymiä Rooman kattojen yllä ja iltavalaistua Piazza Veneziaa. Myöhemmillä matkoilla Rooma on saanut uusia kasvoja, joka kerta vähän erilaisia, rosoisempia ja ehkä aidompia. Kun vuokraa huoneiston hiukan syrjemmältä, on enemmän elämässä mukana. En ikinä unohda myöhäistä iltaa, jolloin tulimme rättiväsyneinä junalla Tiburtinan asemalle, joka oli aivan eri puolella kaupunkia kuin asuntomme Trasteveressä. Tiesin, että tarvitsemme vielä yhdistelmän metro + ratikka + bussi. Uuvuttavaa. Mutta kun ilman yhtään sähläystä tai edes karttaa lopulta olimme viimeisessä kulkuneuvossa, tuli riemu. Osaan tämän kaupungin!

Vähän vahingossa Campania

Jos joku olisi pyytänyt minua piirtämään Italian kartalle Campanian ennen kuin matkustin sinne, piirros olisi voinut osua melkein mihin vain. En siis tiennyt maakunnasta mitään. Sieltä löytyi kuitenkin oiva residenssi: pieni kompakti asunto pariksi viikoksi. Lähellä oli melkein autio ranta, jossa oli jos ei nyt maailman kaunein auringonlasku niin huikean komea kuitenkin. Kylä oli pieni ja busseja käyttivät meidän lisäksemme vain rantojen rihkamakauppiaat. Kaikilla muilla oli auto. Meistä se oli vain hauskaa. Oli vähän sellainen olo, että nyt ollaan maailman laidalla, hyvällä tavalla. Ja ne junat: jos tuntuu, että yhtään ei enää mahdu sisälle, sinne mahtuu vielä kymmenen. Tosin osa yhdellä jalalla seisten.

Sormeni haluaisivat vielä tanssia näppiksellä ja muodostaa sanoja Milanosta, Perugiasta ja Firenzestä, mutta rajansa kaikella. Ehkä jokin toinen kerta.