Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Postasin hetki sitten Facebookiin sarjan kuvia metsästä. Olin ihan arkisella lenkillä metsässä, kamera taskussa. Katse haki kauneutta tai jotain erityistä. Luonnosta sitä löytyy aina, jos vain pysähtyy katsomaan. Vuodenajat värjäävät samat paikat aina uudenlaisiksi, kevään murretut värit vaihtuvat yhtäkkiä alkukesän sokaisevan kirkkaaseen vihreään. Vielä pitkään on murrettujen värien aika. En kuitenkaan tällä kertaa ole aikeissa pohdiskella luontokuvauksen syvintä olemusta, vaikka se sen arvoinen olisikin. Mietin sen sijaan Facebookin syvintä olemusta ja skrollailen omaa aikajanaani taakse päin. Vuoteen näyttää mahtuvan lukuisia postauksia kamerakävelyiltä, luonnossa, jokirannassa, kaupungin kujilla, auringonpaisteessa ja auringonlaskun aikaan. Monessa postauksessa on mukana elämäni tärkein mies, jolla on mittaa vasta metrin verran. Ulkoilukaveri, jolle ei löydy voittajaa. Ystäväiltoja. Kesäiltoja mökillä. Kirjavinkkejä. Matkapostauksia Ateenasta, Alicantesta ja New Yorkista. E

Kiitorata on yönpimeä. Vain valohelminauhat raidoittavat sitä. Kone odottaa vuoroaan ennen kuin se asettuu valohelminauhojen väliin ja sen moottorit jyrähtävät käyntiin. Voima painaa selän tiukasti istuimeen ennen kuin koneen pyörät irtoavat maasta ja valojen meri laajene ikkunan takana. Vielä viimeinen lentopätkä ennen kotiinpaluuta. Tämä tunne on aina omanlaisensa, vain tähän hetkeen kuuluva. Poskilla on vielä hitunen Ateenan auringon lämpöä. Kaupunki näytti meille valoisimmat kasvonsa, vaikka tiesimme, että tähän aikaan vuodesta muunkinlaiset kasvot olivat hyvinkin mahdollisia. Viikkoa aiemmin oli satanut lunta. Me saimme nauttia aamukahvit parvekkeella ja seurata, kuinka puiston reunassa oleva puu vihertyi aamu aamulta. Kyyhkyset kokoontuivat puun oksille ja pyrähtivät joka aamu samanlaiselle kierrokselle puiston ympäri. Aamuyöllä roskisautojen kolistelu tunkeutui unen läpi, mutta lakkasi häiritsemästä muutaman yön jälkeen. Valloitimme Akropolin ja Likavittoksen, nautimme us