Ystäväreissuilu on ihan parasta

Kiitorata on yönpimeä. Vain valohelminauhat raidoittavat sitä. Kone odottaa vuoroaan ennen kuin se asettuu valohelminauhojen väliin ja sen moottorit jyrähtävät käyntiin. Voima painaa selän tiukasti istuimeen ennen kuin koneen pyörät irtoavat maasta ja valojen meri laajene ikkunan takana. Vielä viimeinen lentopätkä ennen kotiinpaluuta. Tämä tunne on aina omanlaisensa, vain tähän hetkeen kuuluva.

Poskilla on vielä hitunen Ateenan auringon lämpöä. Kaupunki näytti meille valoisimmat kasvonsa, vaikka tiesimme, että tähän aikaan vuodesta muunkinlaiset kasvot olivat hyvinkin mahdollisia. Viikkoa aiemmin oli satanut lunta. Me saimme nauttia aamukahvit parvekkeella ja seurata, kuinka puiston reunassa oleva puu vihertyi aamu aamulta. Kyyhkyset kokoontuivat puun oksille ja pyrähtivät joka aamu samanlaiselle kierrokselle puiston ympäri. Aamuyöllä roskisautojen kolistelu tunkeutui unen läpi, mutta lakkasi häiritsemästä muutaman yön jälkeen. Valloitimme Akropolin ja Likavittoksen, nautimme useammin kuin kerran aperolit kadun varren ravintoloissa, söimme kreikkalaisia perinneruokia ja kävelimme, kävelimme ja kävelimme. Monastirakin, Plakan ja Syntagman kartat alkoivat tallentua päähän ja suunnat ja etäisyydet olikin äkkiä helppo arvioida.

Ateena on valtava, vaikka sen väkiluku ei ylläkään aivan suurimpien eurooppalaisten kaupunkien tasolle. Valtavuuden tajuaa, kun kiipeää tarpeeksi ylös ja näkee valkoisten talojen määrän, joka levittäytyy ympäröiville vuorille. Erityistä on juuri tuo valkoisuus, lähes kaikki talot ovat valkoisia ja se luo varsinkin auringonlaskun aikaan maagisen tunnelman, kun valo taittuu ja lopulta hiipuu.

Tämän postauksen oli tarkoitus syntyä jo aiemmin, Ateenassa. Sille ei kuitenkaan löytynyt sopivaa hetkeä, mikä ei ystäväreissulla ollut yllätys. Ystäväreissu on ihan omanlaisensa tapa matkustaa. Siihen liittyy aivan erityistä yhteenkuuluvuutta, mutta välillä myös pieniä haasteita, kun useamman ihmisen toiveet pitää sovittaa yhteen. Mikään ei kuitenkaan voita yhteisiä hetkiä illalla pöydän ääressä, kun päivän tutkimusmatkat ovat vieneet juuri sopivasti voimia, jotta hulvaton huumori pääsee valloilleen.

Meidän ystäväreissuilumme alkoi kauan sitten ja aivan sattumalta, kun melkein hetken mielijohteesta päätimme pistäytyä Budapestissa tapaamassa siellä vuorotteluvapaataan viettävää kaveriamme. Sen piti vain yksi reissu. Meitä yhdistivät yhteiset työjutut, joiden kautta olimme oppineet tuntemaan toisiamme. Mutta tuolla reissulla tapahtui jotain: melkein heti päätimme, että tätä täytyy saada lisää. Ja sen jälkeen olemme kolunneet Rooman (pariinkin kertaan), Pariisin, Berliinin, Madridin, Malagan, Venetsian, Milanon, Wienin, Prahan ja monia muita. 

Viimeisellä lentopätkällä mietimme, mikä voisi olla seuraava. Lontoo? Marseille? Tai joku muu.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.