Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Vaikka rakastankin pitkien tarinoiden kirjoittamista, tätä jatkokertomusta en olisi halunnut kirjoittaa. Sen ensimmäinen osa ilmestyi pari viikkoa sitten, ja silloin sitä reunusti vielä hentoinen keveys ja toive, että kaikki kuitenkin järjestyy. Nyt nuo reunukset ovat kuivuneet ja karisseet tarpeettomina lattialle. Mansikkapaikan kohtalo alkaa olla sinetöity ja jäljellä on vain kylmän virallisia toimia, joiden lopputulos näyttää aika selvältä. Henkinen irrottautuminen on jo alkanut. Mutta koska usein isot asiat tulevat rytinällä, case naapurin rummutus on saanut uusia synkkiä sävyjä. Nopeasti tehty äänieristys (kuinka ammattitaitoinen se sitten mahtoikaan olla) ei juurikaan muuttanut tilannetta ja rumpalityyppi pitää oikeutenaan harjoitella tuntikausia päivässä. Alun ystävälliset keskustelut päättyivät lopulta oven lyömiseen kiinni nenän edestä ja kehotukseen korjata oma asuntoni. Siinä sitten ihmettelin, että what, millä ihmeen logiikalla kukaan voi edes esittää tuollaista. Koska

Pyyhin virtuaalisen pölyn blogini pinnalta. Tuijotan edellisen postauksen päivämäärää enkä oikein pysty uskomaan, että edellisestä kirjoituskerrasta on kolme viikkoa. Olen asettanut itselleni mihinkään kirjaamattoman tavoitteen, että julkaisen postauksen parin viikon välein. Ei voi olla niin, että aiheet loppuvat maailmasta. Päästäni ne näköjään voivat loppuakin. Ja kun olen yhtä aikaa itseni pomo ja työntekijä, vastaaminen siihen, miksen noudata deadlineja, on helppoa. Noita perusteluja päässäni riittää enemmän kuin aiheita. Näköjään. Koska edelleen aihevarastoni näyttää kuivahtaneelta, on pakko tyytyä ajankohtaiskatsaukseen. Ehkä onkin niin, että juuri se on syynä täydelliseen flown katoamiseen. Yhteinen illallinen. Peruttu. Ystäväilta. Peruttu. Italian tunti. Peruttu. Kalenterini on täynnä sanoja, mutta tyhjenee uhkaavasti sisällöltään. Tulee déjà vu jonnekin seitsemän kuukauden päähän. Päässä takoo ”voi hitto”! Eihän tämä mikään järisyttävä uutinen ole, ehkäpä enemmänkin jotain