Kadonneen rauhan metsästäjät

Vaikka rakastankin pitkien tarinoiden kirjoittamista, tätä jatkokertomusta en olisi halunnut kirjoittaa. Sen ensimmäinen osa ilmestyi pari viikkoa sitten, ja silloin sitä reunusti vielä hentoinen keveys ja toive, että kaikki kuitenkin järjestyy. Nyt nuo reunukset ovat kuivuneet ja karisseet tarpeettomina lattialle. Mansikkapaikan kohtalo alkaa olla sinetöity ja jäljellä on vain kylmän virallisia toimia, joiden lopputulos näyttää aika selvältä. Henkinen irrottautuminen on jo alkanut.

Mutta koska usein isot asiat tulevat rytinällä, case naapurin rummutus on saanut uusia synkkiä sävyjä. Nopeasti tehty äänieristys (kuinka ammattitaitoinen se sitten mahtoikaan olla) ei juurikaan muuttanut tilannetta ja rumpalityyppi pitää oikeutenaan harjoitella tuntikausia päivässä. Alun ystävälliset keskustelut päättyivät lopulta oven lyömiseen kiinni nenän edestä ja kehotukseen korjata oma asuntoni. Siinä sitten ihmettelin, että what, millä ihmeen logiikalla kukaan voi edes esittää tuollaista.

Koska en tiedä mitään kamalampaa kuin tilanne, jossa ei tunnu löytyvän mitään ratkaisukeinoja, aloin toimia. Myönnettäköön: isojen tunteiden vallassa ja ehkä vähän vajavaisella harkintakyvyllä varustettuna. Aloin etsiä kadonnutta rauhaa. Tässä tapauksessa se tarkoitti kiivasta surffailua sivuilla, joilla esiteltiin myytäviä pikkutaloja. Pikkutaloja siksi, etten tarvitse isoa eikä minulla ole siihen varaakaan. Käytimme pari päivää ja kymmeniä ajokilometrejä pelkästään siihen, että pääsimme katselemaan taloja ulkoapäin ja tunnustelemaan ympäristön ilmapiiriä. Ja kaikenlaistahan löytyi. Ehkä uskomattomin oli ”kartano”, jota tarjottiin vuokralle. Jo sen löytäminen koko ajan kapenevan tien päästä oli oma haasteensa ja sitten itse talo: hurmaava kummitustalo, joka on jo nähnyt parhaat päivänsä. Se ei ollut pelkkä talo, vaan jotenkin kuin kerros tarinoita. Kurkistelin sisään ja oli kuin olisin katsellut kauhuelokuvan kulisseihin. Tilaa oli aivan älyttömästi, kaikki oli tavallaan kunnossa, mutta kuitenkin ajansyömää. Ihan selvää oli, että sellaisen vuokraaminen olisi sulaa hulluutta, mutta talo jäi kuitenkin jonnekin pään koloon varmaan ikuisiksi ajoiksi.

Sitten löytyi ihan oikeita potentiaalisia pikkutaloja, joista osasta heti tuli olo, että ei. Osa jäi ajattelun raaka-aineeksi ja tunteiden tunnusteluksi. Ja huomasin myös kummallisia (mutta aika luonnollisia) havaintoja ja ajatuksia, jotka vaikuttivat voimakkaasti. Pari oli liian lähellä paikkaa, jossa näytti kaupan pihassa kokoontuvan hiukan outoja porukoita ja laahustavan ihmisiä, jotka olivat nauttineet vähintään muutaman aamukaljan. Kadonnut rauha ei tuntunut löytyvän sieltä.

Entä miltä tuntuisi ainakin hetki asua kerrostalossa meren äärellä vuokralla – kaikki nuo minulle aivan outoja, mutta tavallaan kiehtovia juttuja. Olisi hyvää aikaa ilman paniikkia etsiä sitä unelmien pikkutaloa, kun olisi rahat valmiina pankkitilillä. Ja mistä sen tietää, vaikka viihtyisinkin siellä.

Ja jotta konkreettiset toimet eivät jäisi vain nettisurffailun ja autoajelujen varaan, raivasin eilen hirveällä vauhdilla pari kaappia, joista löytyikin aivan ihmeellisiä aarteita: tyttären ensimmäisiä piirustuksia ja vanhoja kirjeitä. Suurin osa kuitenkin oli silkkaa roinaa, joiden osoite oli pihan perällä.