Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Luulen, että rakastuin Italiaan jo ennen kuin olin kertaakaan siellä käynyt. Ei se johtunut siitä, että olisin lukenut matkaesitteitä ja kirjoja maasta, eikä siitäkään, että joku tuttuni olisi maata erityisesti kehunut. Itse asiassa juuri kukaan ystävistäni ei ollut tainnut matkustella siellä. Italia vain jotenkin alkoi elää päässäni. Ajatus, joka oli aika hahmoton, enemmänkin tunne, ehkä. Ensimmäisestä matkasta on kohta 20 vuotta. Takana oli iso mullistus elämässä ja silloin olin varma, että Italian aika on nyt. Tiesin jo etukäteen, että se tekisi minulle hyvää. Aloitus oli kuitenkin sovinnainen, turvallisesti matkatoimistosta ostettu matka pohjoiseen Italiaan, Gardan rannoille, kaverina ja turvana tytär. Vaeltelimme Monte Baldolla sakeassa sumussa, söimme joka toinen ilta yhdessä ja samassa ravintolassa itsemme tainnoksiin, ajoimme pummilla junalla Venetsiaan ja eksyimme umpikujille. Siitä se alkoi. Kun katselen Italian karttaa ja poimin sieltä kaupunkeja ja kyliä, joiss...

Hohkaavan kuuman päivän jälkeen sade piiskaa kadut kiiltäviksi. Katulamppujen valo heijastuu märästä asvaltista. Kostea lämpö kietoutuu ympärille kuin seitinohut huopa. Kujan pikkuravintoloista leijuu ruokien tuoksu. Raitiovaunu kolistelee pysäkille, ovet sihahtavat auki, nousemme siihen. Emme tiedä, mihin olemme menossa. Se on tarkoituskin. Menemme sinne, mihin raitiovaunukin. Tällä kertaa päädymme tavallisen näköiseen lähiöön ja löydämme vihanneskojun, jonka voisi ostaa tyhjäksi, jos jaksaisi kantaa. Jokainen kirkko häikäisee kauneudellaan ja jälleen kerran ajattelen, miten ennen maltettiinkaan rakentaa ajan kanssa ja sydämellä. Vain niin syntyy kauneus. Yhden alla näistä kaunottarista oli kryptasokkelo, jonka tunnelmaa on vaikea kuvailla sanoin tai edes kuvin. Juutalaiskaupunginosassa ja ghetossa näkyy vielä häivähdys siitä, miltä ne ovat näyttäneet kauan sitten. Aikana, jolloin tapahtui asioita, joiden ei olisi pitänyt tapahtua. Vaikka etenkin ghetossa on nyt paljon...

Kalenterissani oli jo pitkään ollut kahden heinäkuun päivän kohdalla merkintä ”kanadalaiset”. Tiesin, että toimin emäntänä ja matkaoppaana kolmelle kanadalaiselle. Otsikko ei kuitenkaan ole ihan totta: yhden heistä olen tuntenut koko ikäni, lapsuudessa helsinkiläisenä serkkuna ja jo vuosikymmenien ajan Kanadan serkkuna. Kaksi muuta sen sijaan olivat aivan tuntemattomia, en tiennyt kuin toisen nimen ja sen, että he ovat suunnilleen ikäisiäni naisia. Kyse ei siis ollut mistään arkisesta pikkuvisiitistä. Jo etukäteen hahmottelin sekä päässä että paperilla asioita ja paikkoja, jotka ehkä sytyttäisivät hymyn ja innostuksen kyläilijöiden kasvoille. Yritin miettiä kotikaupungin ja sen ympäristön paikkoja sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei ole koskaan ennen nähnyt niitä ja jolle myös suomalainen maisema ja kulttuuri ovat aivan upouusia. Tuomiokirkko? Linna? Museot? Tuntui kuitenkin liian perinteiseltä mennä sen kaavan mukaan, joka usein tarjoillaan matkailijoille. Niinpä kahde...

Valokuvaaminen on koukuttavaa. Kerran jos toisenkin olen huokaillut, miksi ihmeessä en ottanut kameraa mukaan, ihan tavalliselle tutulle kävelyreitille, jonka varrelta tunnen jokaisen puun ja kivijalan. Sillä kertaa olen kuitenkin taas huomannut jotain uutta, valon, joka taittuu uudella tavalla johonkn tuttuun, tai yksittäisen esineen, joka on unohtunut portinpieleen ja joka jostain kumman syystä puhuttelee minua. Saatan miettiä, kenen se on, miksi se jätetty siihen, onko se kenties saanut lopullisen häätökäskyn jonkun elämästä. Nykyään kamerasta on tullut melkein sama asia kuin avaimista: lähtiessa pitää tarkistaa, että se on mukana. Ei sentään kauppareissulla, mutta melkein aina muulloin. Olen alkanutkin kutsua kävelylenkkejä kamerakävelyiksi, ja välillä on pakko kainosti pahoitella Facebook-kavereille, että taas postaan tällaisen valtaisan sarjan kuvia, kun en onnistunut pitämään kameraani kurissa. Katselen kameran läpi ympäristöä uudella tavalla, välillä kuin maisemataulu...