Yltäkylläistä kauneutta ja ehkä maailman kammottavin paikka

Hohkaavan kuuman päivän jälkeen sade piiskaa kadut kiiltäviksi. Katulamppujen valo heijastuu märästä asvaltista. Kostea lämpö kietoutuu ympärille kuin seitinohut huopa. Kujan pikkuravintoloista leijuu ruokien tuoksu.

Raitiovaunu kolistelee pysäkille, ovet sihahtavat auki, nousemme siihen. Emme tiedä, mihin olemme menossa. Se on tarkoituskin. Menemme sinne, mihin raitiovaunukin. Tällä kertaa päädymme tavallisen näköiseen lähiöön ja löydämme vihanneskojun, jonka voisi ostaa tyhjäksi, jos jaksaisi kantaa.

Jokainen kirkko häikäisee kauneudellaan ja jälleen kerran ajattelen, miten ennen maltettiinkaan rakentaa ajan kanssa ja sydämellä. Vain niin syntyy kauneus. Yhden alla näistä kaunottarista oli kryptasokkelo, jonka tunnelmaa on vaikea kuvailla sanoin tai edes kuvin.

Juutalaiskaupunginosassa ja ghetossa näkyy vielä häivähdys siitä, miltä ne ovat näyttäneet kauan sitten. Aikana, jolloin tapahtui asioita, joiden ei olisi pitänyt tapahtua. Vaikka etenkin ghetossa on nyt paljon uusia ja ympäristöön sopimattomiakin rakennuksia, tunnelman aistii: miltä alue on tuntunut silloin, kun asukkaat suljettiin aitojen ja porttien taakse.

Tätä kaikkea on Krakova. Kauneutta, tarinoita ja historiaa.

Ja sitten on se toinen todellisuus. Matkaan kuluu vain reilu tunti. Auschwitzin keskitysleiri ja Birkenaun tuhoamisleiri ovat paikkoja, joiden ei soisi olevan olemassa. Ne kuitenkin ovat. ”Arbeit mahct frei.” Tuon portin olen nähnyt kuvissa ja elokuvissa, mutta sen läpi kulkeminen tuntui hämmentävältä, oudolta, ahdistavalta. Saattoi vain pienesti, jos edes sitäkään, kuvitella, miltä tuntui niistä, jotka eivät kävelleet portista vapaaehtoisesti. Loputtomia piikkilankoja oli kaikissa kuviteltavissa olevissa paikoissa kertomassa, että täältä on turha yrittää ulos. Jotkut kuitenkin onnistuivat. Ja sitten oli vielä kauhea ristiriita: ryhdikkäät punatiiliset rakennukset (blokit) puiden keskellä olisivat erilaisella historialla näyttäneet aivan erilaisilta. Nyt tuo taloryhmä kätki sisäänsä jotain, mitä ei olisi saanut tapahtua koskaan missään. Mahdollisimman suuren kärsimyksen tuottaminen. Ihmiskokeet. Kaikkein kammottavimpia olivat uunit. Kun astuin ulos kauhujen talosta, taivas oli muuttunut lyijynmustaksi, jyrähteli, ensin varovasti, sitten yhä järeämmin. Sää oli hämmentävä kulissi sille, mitä oli juuri nähnyt.

Birkenau: Tasaisella pellolla raunioita, vain uunit ja piiput törröttivät pystyssä, muutama parakki, joissa eli lohduttomuus. Ja ne raiteet, jotka johtivat jonnekin, josta ei ole paluuta. Yksinäinen ikkunaton junanvaunu.

”Those who do  not remember the past are condemned to repeat it.”