Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Sade raidoittaa ikkunan ja ääriviivat sen takana muuttuvat sumeiksi. Lämpömittari yrittää kovasti saavuttaa 15 asteen rajan, ei onnistu. Naapuritalon pihalle on syntynyt pienen lammen kokoinen lätäkkö, jonka pinnan pisarat rytmikkäästi rikkovat. Ja minulla on kuumetta. Ei onneksi sen vaarallisempaa kuin matkakuumetta. Pyörittelen karttapalloa ja haen paikkoja, joista tulee lämmin olo. Päätän lähteä mielikuvitusmatkalle niihin kaupunkeihin, joita eniten ikävöin. Valotaululle ilmestyy Berliinin kohdalle teksti Boarding. Nostan repun selkään ja menen jonoon, joka kiemurtelee hitaasti putkeen. Suljen silmät, kun kone lähtee nousukiitoon. Berliini on ensimmäisestä käynnistä lähtien tuntunut kaupungilta, jossa mennyt ja nykyisyys kulkevat käsi kädessä. Vaikka kaupungin henki on kevyt, vuosikymmenten tummat sävyt värjäävät sitä. Eikä se ole paha asia, ei lainkaan. Se antaa kaupungille syvyyttä, ja ehkä juuri siksi se on kaupunki, joka jättää lähtemättömän jäljen. Koska tällä kerta...

711 kilometriä. Kävelyjeni saldo tämän vuoden aikana. Äkkiseltään luku näyttää isolta, mutta kun sen jakaa päivien määrällä, illuusio katoaa tai ainakin kutistuu. Päivää kohden omin jaloin tepastelua tulee vajaa 3,5 km päivässä. Se ei kauhean paljon vaadi. Olen kuitenkin aika tyytyväinen. Askelmittari on ainut koje, jolla mittaan tekemisiäni. Aktiivisuusmittari kuulostaa liian orjuuttavalta – haluan itse motivoida itseni liikkeelle sen sijaan, että komento näkyisi ranteessa vilkkuvassa näytössä. Kävelytilastoni toimii sekä iloisena kannustajana että herättelee, jos viikon kävelysaldo näyttää jäävän kovin vaatimattomaksi. Lapsena en voinut käsittää sitä, että aikuiset läksivät kävelylle. Mitä järkeä on vain kävellä eteenpäin, kun voisi tehdä niin monia hauskempia asioita. Ihmettelyni oli sukua pohdiskelulle, minkä takia aikuiset vain istuivat sohvalla ja puhuivat, kun tapasivat toisiaan. Mikseivät ne leikkineet? Näihin kysymyksiin tosin olen saanut vastauksen jo kauan sitten...