Kaikenlaista kävelyä

711 kilometriä. Kävelyjeni saldo tämän vuoden aikana. Äkkiseltään luku näyttää isolta, mutta kun sen jakaa päivien määrällä, illuusio katoaa tai ainakin kutistuu. Päivää kohden omin jaloin tepastelua tulee vajaa 3,5 km päivässä. Se ei kauhean paljon vaadi. Olen kuitenkin aika tyytyväinen.

Askelmittari on ainut koje, jolla mittaan tekemisiäni. Aktiivisuusmittari kuulostaa liian orjuuttavalta – haluan itse motivoida itseni liikkeelle sen sijaan, että komento näkyisi ranteessa vilkkuvassa näytössä. Kävelytilastoni toimii sekä iloisena kannustajana että herättelee, jos viikon kävelysaldo näyttää jäävän kovin vaatimattomaksi.

Lapsena en voinut käsittää sitä, että aikuiset läksivät kävelylle. Mitä järkeä on vain kävellä eteenpäin, kun voisi tehdä niin monia hauskempia asioita. Ihmettelyni oli sukua pohdiskelulle, minkä takia aikuiset vain istuivat sohvalla ja puhuivat, kun tapasivat toisiaan. Mikseivät ne leikkineet? Näihin kysymyksiin tosin olen saanut vastauksen jo kauan sitten.

Olimme metsälenkillä, kun lenkkikaverini ehdotti, että kirjoittaisin blogitekstin kävelemisestä. Ensimmäinen reaktioni oli, että ei kai nyt sentään – miten siitä saisi riittävästi irti, pelkästä kävelystä. Olen sitä paitsi jo useammin kuin kerran fiilistellyt metsäkävelyn autuaallisuudella. Mutta sitten aloin miettiä, että ehkä kuitenkin, miksipäs ei. Jospa kävelyä voisi kurkistella erilaisista ikkunoista.

Jotkut ihmiset harrastavat päiväkävelyjä, minä en. Päiväkävelystä tulee mieleen hieman sievistelevä tapa lähteä verkkaisesti kävelemään lähikortteleihin, pukeutuneena vähintäänkin siististi. Jotain menneen maailman charmia. Mielikuvani taitaa olla totaalisen vanhentunut.

Vielä jokin aika sitten en hurmioitunut myöskään iltakävelyistä, mutta nyt jos en nyt ihan hurmioidu, olen innostunut niistä, etenkin jos kävelyn onnistuu ajoittamaan auringonlaskun aikaan. On äärimmäisen rauhoittavaa pysähtyä katselemaan valon hiipumista taivaanrantaan, värien ilotulitusta.

Metsäkävelyt ovat kävelyjen helmiä, kunnon aatelia. Vaikka niiden hyvää tekevää vaikutusta ei olisi todistettu, rakastaisin niitä. Ja kun on, metsän kutsu ja lumo ovat vieläkin vahvempia. Kun jokin asia harmittaa, painaa tai on muuten vain rauhaton olo, metsä on kuin ystävä, joka kietoo valtavat käsivartensa ympärille ja vakuuttaa, että ei mitään hätää.

Olemme keksineet (tai termin äiti taisin olla minä) myös ”vanhuskävelyt”. Ne eivät ole kävelyjä vanhusten kanssa, vaan sellaisia pikkukävelyjä, kun oikein väsyttää tai on vähän kipeä olo ja kuitenkin tekee mieli ulos: kävellään tietoisen hitaasti ja rauhallisesti, pieni pyrähdys vain. Kuitenkin useammin kuin kerran on tapahtunut niin, että pienestä pyrähdyksestä on tullut useamman kilometrin lenkki, kun on muutaman korttelin verran hengittänyt kirpeää iltailmaa.

Oma lajinsa ovat kaupunkikävelyt tai paremminkin niitä voisi kutsua kaupunkivaelluksiksi. Ne vaativat aivan oman ympäristönsä: jonkin riittävän suuren kaupungin, jota ei tunne kovin hyvin. Eurooppalaiset suurkaupungit ovat niille oiva ympäristö. Kuin huomaamatta askelmittarin kilometrilukema on aika pian kaksinumeroinen. Bonuksena tulee löytämisen ilo.

Taidanpa pian lähteä kävelylle.