Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Tiesin, että se on jossakin. VHS-video Sliding Doors, yksi suosikkileffoistani kauan sitten ja ehkä vieläkin. Se löytyi laatikosta, jota en ollut avannut varmaan kymmeneen vuoteen. Enkä olisi avannut nytkään, jos en olisi tekemässä megalomaanista raivaushommaa huimaavaa vauhtia lähestyvän muuttopäivän takia. En muista ihan tarkkaan leffan koko tarinaa, mutta lähtökohtana on tilanne, jossa päähenkilö ehtii hissiin sekä vaihtoehtoinen tilanne, jossa hissin liukuovet sulkeutuvat nenän edestä. Tämä pienenpieni tapahtuma on traagisen ratkaiseva päähenkilön elämässä: vaihtoehdot vievät elämän täysin erilaiseen suuntaan, lopullisesti. Tästä syntyi ajatusketju (jonain sellaisena hetkenä, jona en enää jaksanut raivata, en jaksanut lukea tai edes katsoa televisiota). Tuollaisina hetkinä ajatukset tuppaavat ravaavan villeinä ja tuottavan ties minkälaisia tarinoita. Entä jos koronaa ei olisi olemassakaan? Entä jos ei olisi ollut pakko luopua mansikkapaikasta? Entä jos en olisi löytänyt taloa, entä

Kärsivällisyys. Odottaminen. Keskeneräisyyden sietäminen. Epävarmuus. Siinäpä muutama ominaisuus, joita minulle on annosteltu pikkulusikalla. Ja juuri noita ominaisuuksia tarvitsen juuri nyt enemmän kuin mitään muita. Onnistuminen tosin ontuu aika ajoin, mutta huomaan oppivani tai ehkä paremminkin sopeutuvani siihen, että nyt vaan pitää jaksaa odottaa, että tulee taas jokin päivämäärä, joka vie asioita eteenpäin. Että pitää katsoa laatikkovaltamerta zeniläisellä tyyneydellä: siinäpähän seisotte nurkissa, välillä keskellä lattiaa ja juuri sen kaapin edessä, jossa on jokin niistä vähistä tavaroista, joita en ole vielä pakannut ja jota tarvitsen juuri nyt. Ja sitten ne tavarat, jotka olen jo pakannut ja joita kuitenkin äkkiä todellakin tarvitsisin. Vaikka olen kuvitellut, että sortteeraan ajatuksella enkä pakkaa tarpeellisia ennen aikojaan. Epävarmuus onneksi vähenee koko ajan, kun asiat etenevät. Asunto ei ole enää minun, mutta talo on jo minun. Tuo prosessi sujui sellaisella vauhdilla