Sliding Doors: Entä jos?
Tiesin, että se on jossakin.
VHS-video Sliding Doors, yksi suosikkileffoistani kauan sitten ja ehkä vieläkin.
Se löytyi laatikosta, jota en ollut avannut varmaan kymmeneen vuoteen. Enkä
olisi avannut nytkään, jos en olisi tekemässä megalomaanista raivaushommaa huimaavaa
vauhtia lähestyvän muuttopäivän takia. En muista ihan tarkkaan leffan koko tarinaa,
mutta lähtökohtana on tilanne, jossa päähenkilö ehtii hissiin sekä vaihtoehtoinen
tilanne, jossa hissin liukuovet sulkeutuvat nenän edestä. Tämä pienenpieni
tapahtuma on traagisen ratkaiseva päähenkilön elämässä: vaihtoehdot vievät
elämän täysin erilaiseen suuntaan, lopullisesti.
Tästä syntyi ajatusketju (jonain sellaisena
hetkenä, jona en enää jaksanut raivata, en jaksanut lukea tai edes katsoa
televisiota). Tuollaisina hetkinä ajatukset tuppaavat ravaavan villeinä ja tuottavan
ties minkälaisia tarinoita. Entä jos koronaa ei olisi olemassakaan? Entä jos ei
olisi ollut pakko luopua mansikkapaikasta? Entä jos en olisi löytänyt taloa,
entä jos en olisikaan muuttamassa?
Jos koronaa ei olisi olemassakaan, kuluneen
vuoden parhaisiin muistoihin epäilemättä sisältyisi pari ystäväreissuilua, koronan
jalkoihin jäänyt Marseille, ehkä Pariisi-uusinta tai kauan listoilla ollut
Krakova. Tai sitten Lontoo-uusinta (johon Mikakin lopulta pääsisi mukaan). Nauruenergiaa
ja hulluja yökeskusteluja, kummallisten paikkojen löytämisen iloa. Jos koronaa
ei olisi, olisin nähnyt monta uutuusleffaa ja nauttinut iltapäivänäytösten väljyydestä
(ja syntisistä irtokarkeista), antanut kropan rentoutua uimahallin höyrysaunassa,
tavannut ystäviä paljon, paljon enemmän, tavannut Helsingissä asuvia ihania
serkkujani, istunut kielitunneilla tiistaisin (nytkin istun, mutta läppärin ääressä).
Listalle mahtuisi vielä vaikka kuinka paljon asioita.
Jos en olisi joutunut luopumaan
mansikkapaikasta, laskisin jo nyt viikkoja siihen hetkeen, jolloin rantasauna
lämpiää ja aurinko laskee järven pinnalla. Odottaisin hiljaisia öitä ja
linnunlauluisia aamuja. Tunnetta, että ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin
olla. Tämä ”entä jos” on kovin paikka, koska se on niin lopullinen. En enää
ikinä koe noita asioita ainakaan sellaisina kuin ne olivat.
Entä jos en olisi löytänyt sinistä
taloa, joka tuntui heti siltä, että tämä se voisi olla. Ja sitten lopulta
olikin. En olisi aloittanut kaappien kaivelua ja raivaamista (tiedän, etten
olisi, koska olen vuosikausia säännöllisin väliajoin todennut, että pitäisi,
mutta sitten vaan en ole viitsinyt). En olisi ehkä koskaan löytänyt tavaroita,
joita nyt löysin. Tyttären suurella antaumuksella askartelemia joululahjatoivomuslistoja,
kirjeitä vuosikymmenten takaa (jotka oudolla tavalla tuntuivat tutuilta kuin
olisin lukenut niitä ihan vähän aikaa sitten), kummallisia olkatoppauksilla
varustettuja vaatteita. Olkatoppaushirviöt saivat kyytiä, mutta lahjalistat ja
kirjeet säilytin.
Takana on hurja vuosi. Jo pelkästään
korona olisi riittänyt, mutta kun samaan aikaan joutui tekemään valtavan isoja
ratkaisuja, välillä tuntui kuin eläisi jotain leffakässäriä, kuin tapahtumat
eivät olisi edes totta. Sellaisina hetkinä oli pakko keskittyä hetkeen, johonkin
yksinkertaiseen asiaan, jota oli juuri tekemässä, vaikkapa salaatin pilkkomiseen.
Sen jälkeen pystyi taas katsomaan vähän kauemmas.
Ja olen päättänyt uskoa siihen, että ystäväreissailemme vielä Marseilleen tai toteutamme Pariisi-uusinnan tai ihan minkä vain.
Ja Sliding Doors -leffa lähtee mukaani siniseen taloon. Katson sen sitten, kun on aikaa.
Kommentit
Lähetä kommentti