Sliding Doors: Entä jos?

Tiesin, että se on jossakin. VHS-video Sliding Doors, yksi suosikkileffoistani kauan sitten ja ehkä vieläkin. Se löytyi laatikosta, jota en ollut avannut varmaan kymmeneen vuoteen. Enkä olisi avannut nytkään, jos en olisi tekemässä megalomaanista raivaushommaa huimaavaa vauhtia lähestyvän muuttopäivän takia. En muista ihan tarkkaan leffan koko tarinaa, mutta lähtökohtana on tilanne, jossa päähenkilö ehtii hissiin sekä vaihtoehtoinen tilanne, jossa hissin liukuovet sulkeutuvat nenän edestä. Tämä pienenpieni tapahtuma on traagisen ratkaiseva päähenkilön elämässä: vaihtoehdot vievät elämän täysin erilaiseen suuntaan, lopullisesti.

Tästä syntyi ajatusketju (jonain sellaisena hetkenä, jona en enää jaksanut raivata, en jaksanut lukea tai edes katsoa televisiota). Tuollaisina hetkinä ajatukset tuppaavat ravaavan villeinä ja tuottavan ties minkälaisia tarinoita. Entä jos koronaa ei olisi olemassakaan? Entä jos ei olisi ollut pakko luopua mansikkapaikasta? Entä jos en olisi löytänyt taloa, entä jos en olisikaan muuttamassa?

Jos koronaa ei olisi olemassakaan, kuluneen vuoden parhaisiin muistoihin epäilemättä sisältyisi pari ystäväreissuilua, koronan jalkoihin jäänyt Marseille, ehkä Pariisi-uusinta tai kauan listoilla ollut Krakova. Tai sitten Lontoo-uusinta (johon Mikakin lopulta pääsisi mukaan). Nauruenergiaa ja hulluja yökeskusteluja, kummallisten paikkojen löytämisen iloa. Jos koronaa ei olisi, olisin nähnyt monta uutuusleffaa ja nauttinut iltapäivänäytösten väljyydestä (ja syntisistä irtokarkeista), antanut kropan rentoutua uimahallin höyrysaunassa, tavannut ystäviä paljon, paljon enemmän, tavannut Helsingissä asuvia ihania serkkujani, istunut kielitunneilla tiistaisin (nytkin istun, mutta läppärin ääressä). Listalle mahtuisi vielä vaikka kuinka paljon asioita.

Jos en olisi joutunut luopumaan mansikkapaikasta, laskisin jo nyt viikkoja siihen hetkeen, jolloin rantasauna lämpiää ja aurinko laskee järven pinnalla. Odottaisin hiljaisia öitä ja linnunlauluisia aamuja. Tunnetta, että ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla. Tämä ”entä jos” on kovin paikka, koska se on niin lopullinen. En enää ikinä koe noita asioita ainakaan sellaisina kuin ne olivat.

Entä jos en olisi löytänyt sinistä taloa, joka tuntui heti siltä, että tämä se voisi olla. Ja sitten lopulta olikin. En olisi aloittanut kaappien kaivelua ja raivaamista (tiedän, etten olisi, koska olen vuosikausia säännöllisin väliajoin todennut, että pitäisi, mutta sitten vaan en ole viitsinyt). En olisi ehkä koskaan löytänyt tavaroita, joita nyt löysin. Tyttären suurella antaumuksella askartelemia joululahjatoivomuslistoja, kirjeitä vuosikymmenten takaa (jotka oudolla tavalla tuntuivat tutuilta kuin olisin lukenut niitä ihan vähän aikaa sitten), kummallisia olkatoppauksilla varustettuja vaatteita. Olkatoppaushirviöt saivat kyytiä, mutta lahjalistat ja kirjeet säilytin.

Takana on hurja vuosi. Jo pelkästään korona olisi riittänyt, mutta kun samaan aikaan joutui tekemään valtavan isoja ratkaisuja, välillä tuntui kuin eläisi jotain leffakässäriä, kuin tapahtumat eivät olisi edes totta. Sellaisina hetkinä oli pakko keskittyä hetkeen, johonkin yksinkertaiseen asiaan, jota oli juuri tekemässä, vaikkapa salaatin pilkkomiseen. Sen jälkeen pystyi taas katsomaan vähän kauemmas.

Ja olen päättänyt uskoa siihen, että ystäväreissailemme vielä Marseilleen tai toteutamme Pariisi-uusinnan tai ihan minkä vain.

Ja Sliding Doors -leffa lähtee mukaani siniseen taloon. Katson sen sitten, kun on aikaa.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.