Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

  Varmaan ikinä aiemmin vuoden vaihtuminen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä kuin tänään. Eihän todellisuudessa huomenna mikään ole kovin eri tavalla kuin tänään, mutta alkava vuosi tuntuu puhtaalta, uudelta ja ehkä myös hitusen toivolta. Vuosi 2020 on ollut järisyttävä. Kun se alkoi, kukaan ei pahimmissa scifiunissakaan varmaan voinut arvata, mikä oli odottamassa. Kun omassa elämässä koronan lisäksi tapahtui asioita, jotka laittoivat sekä tunteet että arkielämän myllerrykseen, vuoden todellakin suo loppuvan. Mansikkapaikan viimeinen vuosi on ohi ja jäljellä on vain ikävä, mutta kadonnut rauha on edelleen löytämättä. Sen etsiminen jatkuu, vaikka vuoden numerot vaihtuvat. Radiossa puhellaan menneestä vuodesta: jäikö siitä muistoihin muutakin kuin korona. Totta kai jäi. Vaikka vuoden yleisfiilis on synkkä, mahtuu vuoteen helmihetkiä, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin. Ne olivat juuri niitä hetkiä, joiden avulla vuoden 2020 jaksoi rämpiä läpi. Niinpä päätin selata vuoden kuvia

Selailin   pitkästä aikaa lukupäiväkirjaani, johon raapustelen jokaisesta lukemastani kirjasta muutaman sanan. Luulen, että ne kirjat, joiden pelkkä nimi palautti muistikuvia ja tunteita, ovat juuri niitä, jotka minun olikin hyvä lukea. En väitä, että ne olisivat parempia kuin jotkut muut kirjat. Minulle niiden tarinat kuitenkin olivat jotenkin erityisiä. Jonkun muun lista olisi varmaan ihan erilainen. Vastapainoksi löytyi monen monta kirjaa, joista minulla ei ollut pienitäkään aavistusta, mitä kansien väliin piiloutuu. Ehkä ne kuitenkin silloin joskus, kun olen ne lukenut, ovat olleet lukemisen arvoisia, koska en ole jättänyt niitä kesken. Tämän postauksen kirjoilla ei ole mitään yhteistä, ei genreä tai teemaa tai mitään muutakaan. Yhteistä on ainoastaan se, että ne ovat vieneet mukanaan tai herättäneet ajatuksia. Kun tulee tunne, että kulkee henkilöiden mukana, kirja ei voi olla huono. Postauksen otsikkokin saattaa johtaa vähän harhaan ja on vähän hassua alkaa avaamaan sitä. Tarkoi

Pakko kai on uskoa: jouluun on 18 päivää. Ei tunnu siltä. Ei tunnu ylipäätään siltä, että joulu olisi tulossa. Ja ennen kuin jatkan tätä joulun lähestymisen taivastelua, oikaisen mahdollisen väärän mielikuvan: en ole mitenkään erityisen innokas jouluihminen. Suhteeni tuohon usein vuoden suurimmaksi juhlaksi nimettyyn tapahtumaan on vähintäänkin ristiriitainen. Se ensinnäkin tulee aina jotenkin liian nopeasti. En ehdi lähettää joulukortteja koskaan halpojen postimerkkien määräpäivään mennessä (en silti ole pystynyt luopumaan tavasta kokonaan enkä edes taida haluta luopua). Lahjat ehtivät piilotella paketeissaan monesti vain muutaman tunnin, koska huomaan vasta ehkä päivää ennen, että hyvänen aika, nuokin on vielä paketoimatta. Joka vuosi tuskastun kaupoissa ja ostoskeskuksissa siihen, että hiki valuu toppatakin kaulukselle. Ja joka vuosi ärsyynnyn siitä, että joululaulut alkavata kaikua siellä sun täällä jo marraskuun alussa ja telkkarin mainoksissa luodaan toinen toistaan idyllisempi