Hyvät pahat ihmiset

Selailin  pitkästä aikaa lukupäiväkirjaani, johon raapustelen jokaisesta lukemastani kirjasta muutaman sanan. Luulen, että ne kirjat, joiden pelkkä nimi palautti muistikuvia ja tunteita, ovat juuri niitä, jotka minun olikin hyvä lukea. En väitä, että ne olisivat parempia kuin jotkut muut kirjat. Minulle niiden tarinat kuitenkin olivat jotenkin erityisiä. Jonkun muun lista olisi varmaan ihan erilainen. Vastapainoksi löytyi monen monta kirjaa, joista minulla ei ollut pienitäkään aavistusta, mitä kansien väliin piiloutuu. Ehkä ne kuitenkin silloin joskus, kun olen ne lukenut, ovat olleet lukemisen arvoisia, koska en ole jättänyt niitä kesken.

Tämän postauksen kirjoilla ei ole mitään yhteistä, ei genreä tai teemaa tai mitään muutakaan. Yhteistä on ainoastaan se, että ne ovat vieneet mukanaan tai herättäneet ajatuksia. Kun tulee tunne, että kulkee henkilöiden mukana, kirja ei voi olla huono. Postauksen otsikkokin saattaa johtaa vähän harhaan ja on vähän hassua alkaa avaamaan sitä. Tarkoitus on kuitenkin sanoa, että kirjojen henkilöt, jotka jäävät mieleen ja koskettavat, eivät koskaan ole pelkästään hyviä tai pahoja vaan molempia.

 

Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo

Tämä kirja ilmestyi jo parikymmentä vuotta sitten ja lepäsi hyllyssänikin vuosikausia ennen kuin sen avasin. Mutta olipa hyvä, että avasin. Kansien välistä löytyi maaginen, mukaansa tempaava, hieno tarina, jonka miljöö alkoi elää päässäni saman tien niin vahvasti, että välillä tuntui kuin olisin itse paikan päällä. Kun sitten vähän myöhemmin matkustin Barcelonaan, halusin koluta kaikki kirjan paikat ja fiilistellä tarinalla.

 

Joél Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kun kirjassa on melkein tuhat sivua, siihen ei tartu hetken mielijohteesta. Tämä tarina kuitenkin tarvitsi tuon sivumäärän, koska tarina on niin iso. Huikea juoni koukuttaa saman tien ja kirjaa vain ahmii ja ihmettelee, mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Tapahtumia ja elämien kulkuja viitoittaa ajatus, että ystävyys on ehkä isompi asia kuin rakkaus, jossain mielessä.

 

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun & Eropaperit

Joskus käy niin, että yhtäkkiä löytää uuden suosikkikirjailijan. Laura Honkasalosta tuli minulle sellainen. En osaa sanoa, miksi näin kävi, mutta jotain hänen kirjoissaan on, mikä osuu täysillä. Onko se ehkä palaaminen vuosikymmenille, joissa on niin paljon tuttua vai onko se kirjojen kieli, jonka arkiset sanat ja konstailemattomat lauserakenteet synnyttävät aistivoimaista ilmaisua? Kirjojen henkilöt ovat aitoja tyyppejä, joissa on kaikissa häivähdys jotain kovin tuttua.

 

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

Tämä tarina on niin hyytävä, että lukiessa piti hiukan varoa eläytymästä liikaa, koska tapahtumat ovat niin karmeita. Kirja ei kuitekaan mässäile kuvauksellaan, joten ehkä juuri sen takia tapahtumien kulku vaikuttaa niin vahvasti. Eri aikatasot, eri kertojat, eri persoonamuodot vaihtelevat ja antavat lisää sävyjä, mahdollisuuden edes jotenkin ymmärtää. Kun näin avataan ovia kohti kauhistuttavaa totuutta, on vain pakko saada tietää.

 

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Lumoavatunnelmainen kirja. Jo alkuasetelma, päähenkilö ja miljöö veivät mukanaan. Kun tapahtumat siirtyvät Cornwalliin, tarina saa lisää sävyjä. Vähän outo ja mystinen ympäristö, kummalliset ja silti aivan tavalliset ihmiset luovat erityisen tunnelman. Ja kun lopulta kaikki oli selvää, palapeli, joka ei näyttänyt ollenkaan valmistuvan, olikin lopulta omituisuudessaan itsestäänselvä.