Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Etusormi naputtaa hiirtä, pyyhin ties kuinka monetta kertaa sanat pois näytöltä ja mielestä, ne tuntuvat latteilta ja vähän typeriltä. Ei minulla ole tyhjän paperin kammoa, ei ole koskaan ollut. Kirjoittaminen on aina ollut vaivatonta, kuin äänetöntä puhetta tai ajatuksenvirtaa. Ajattelen kuitenkin niin, että blogipostauksissa pitäisi olla jonkinlainen punainen lanka, edes vaaleanpunainen. Nyt ei ole edes väritöntä lankaa. Ehkä siis yritän kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa tai siellä pyörii, ja toivon, että siitä syntyy sanoja ja lauseita, joita lukijakin ymmärtää. Keväällä, kun maailma oli vielä paljon pahemmin sekaisin kuin nyt, otsikot kirkuivat, että kesä on peruttu. Tuolloin tuntui, että toimittajat kilpailivat siitä, kuka pystyy väsäämään hätkähdyttävimmän otsikon. Ei ollut ehkä ihan loppuun asti mietitty, miten nuo otsikot vaikuttivat ihmisiin, jotka muutenkin rämpivät epävarmuuden suossa. Olihan se aikamoinen ”uutinen”, kun ihmiset odottivat vain oudon maailman muuttu

Sade raidoittaa ikkunan ja ääriviivat sen takana muuttuvat sumeiksi. Lämpömittari yrittää kovasti saavuttaa 15 asteen rajan, ei onnistu. Naapuritalon pihalle on syntynyt pienen lammen kokoinen lätäkkö, jonka pinnan pisarat rytmikkäästi rikkovat. Ja minulla on kuumetta. Ei onneksi sen vaarallisempaa kuin matkakuumetta. Pyörittelen karttapalloa ja haen paikkoja, joista tulee lämmin olo. Päätän lähteä mielikuvitusmatkalle niihin kaupunkeihin, joita eniten ikävöin. Valotaululle ilmestyy Berliinin kohdalle teksti Boarding. Nostan repun selkään ja menen jonoon, joka kiemurtelee hitaasti putkeen. Suljen silmät, kun kone lähtee nousukiitoon. Berliini on ensimmäisestä käynnistä lähtien tuntunut kaupungilta, jossa mennyt ja nykyisyys kulkevat käsi kädessä. Vaikka kaupungin henki on kevyt, vuosikymmenten tummat sävyt värjäävät sitä. Eikä se ole paha asia, ei lainkaan. Se antaa kaupungille syvyyttä, ja ehkä juuri siksi se on kaupunki, joka jättää lähtemättömän jäljen. Koska tällä kerta