Kuinka teitä ikävöinkään

Sade raidoittaa ikkunan ja ääriviivat sen takana muuttuvat sumeiksi. Lämpömittari yrittää kovasti saavuttaa 15 asteen rajan, ei onnistu. Naapuritalon pihalle on syntynyt pienen lammen kokoinen lätäkkö, jonka pinnan pisarat rytmikkäästi rikkovat. Ja minulla on kuumetta. Ei onneksi sen vaarallisempaa kuin matkakuumetta. Pyörittelen karttapalloa ja haen paikkoja, joista tulee lämmin olo. Päätän lähteä mielikuvitusmatkalle niihin kaupunkeihin, joita eniten ikävöin.

Valotaululle ilmestyy Berliinin kohdalle teksti Boarding. Nostan repun selkään ja menen jonoon, joka kiemurtelee hitaasti putkeen. Suljen silmät, kun kone lähtee nousukiitoon.

Berliini on ensimmäisestä käynnistä lähtien tuntunut kaupungilta, jossa mennyt ja nykyisyys kulkevat käsi kädessä. Vaikka kaupungin henki on kevyt, vuosikymmenten tummat sävyt värjäävät sitä. Eikä se ole paha asia, ei lainkaan. Se antaa kaupungille syvyyttä, ja ehkä juuri siksi se on kaupunki, joka jättää lähtemättömän jäljen. Koska tällä kertaa aikaa on vain vähän, valitsen kaksi paikkaa, jotka ovat ehkä ääripäitä: Berlin Wall Memorialin ja Charlottenburgin linnanpuiston, tässä järjestyksessä, jotta pääsen irti tunteesta, jonka hirvittävät ihmiskohtalot saavat aikaan. Sen jälkeen syön kortteliravintolassa currywurstin ja juon tuopillisen pehmeää olutta.

Herään aamulla varhain, ajan metrolla rautatieasemalle ja nousen Prahaan menevään junaan. Matka on juuri sopivan pitkä, monta tapahtumatonta tuntia, joiden aikana ehdin katsella vaihtelevia maisemia, tasaista maata ja vuorten rinteitä, lukea sopivan kevyttä dekkaria ja torkahtaa hetkeksi. Praha on minulle (kuten varmaan niin monelle muullekin) vanhakaupunki, Kaarlen silta ja hiljaisesti virtaileva jokimaisema. Ja paljon muutakin. Majoitun vanhaan kaupunkiin, vanhaan taloon, huoneistoon, joka on minulle aivan liian iso. Mutta haluan sinne, koska siellä yövyimme ystäväporukalla vuosia sitten. Illan hämärtyessä kävelen rantaa pitkin, kävelen kilometri toisensa jälkeen ja muistelen aiempia reissuja, erilaisten ihmisten kanssa. Kaikista tulee lämmin olo.

Juna Budapestiin on myöhässä. Katselen ihmisiä, mietin, minne ne kaikki ovat menossa, minkälaisella mielellä ne ovat lähdössä matkaan. Mitä odottavat vai odottavatko mitään? Kun juna lopulta tulee ja lähtee saman tien, minulla on tunne, että olen matkalla yhteen elämäni kaupungeista. Ensimmäisestä käynnistä on valtavasti aikaa ja viimeisimmästäkin muutama vuosi. Silloin asetuin kaupunkiin kuukaudeksi ja ehkä siksi sillä on aivan erityinen merkityksensä. Tiedän jo, minkä ainakin haluan nähdä, taas: jokimaiseman kultaisen leikkauksen, joka avautuu Linnavuorelta. Kun saavun Keletin rautatieasemalle, en tarvitse karttaa löytääkseni pienen hotellin, josta olen varannut yösijan. Kaikki tuntuu suloisen tutulta.

Vaikka rakastan junia, päätän lentää Pariisiin. Odotan malttamattomana Pariisin tuoksua, jota ei ole missään muualla. Odotan myös päämäärätöntä vaeltelua kujilla, ravintoloista leijuvaa ruokien huumaavaa tuoksua ja elämän sykettä, jota on vaikea kuvata muutamalla sanalla. Odotan myös Sacré Coeurin viileän rauhoittavaa tunnelmaa. Toivon osuvani sinne messun aikaan, kuten viimeksi. Sen jälkeen haluan pysähtyä nauttimaan näkymästä Pariisin kattojen yllä. Olen varannut huoneen Rue Mayranilta pienestä vähän vinosta hotellista, jossa yövyimme tyttäreni kanssa vuosia sitten. Nukahdan kadulta kuuluvaan puheensorinaan.

Kun juna lähtee liikkeelle, olen lopulta menossa siihen kaupunkiin, johon en voi ikinä kyllästyä. Ikuiseen, rakkaaseen Roomaan, jonka olen oppinut: en tarvitse opaskirjoja löytääkseni sen mitä haluan, metrokarttaa vilkaisen varmistukseksi. Aivan uudessa kaupungissa on aina huikeaa uutuuden viehätystä, mutta se ei voita tunnetta, että osaa kaupungin, pystyy olemaan ainakin hetken osa sitä, yksi joukosta. Sellainen on Rooma. Jään sinne viikoksi.