Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Tämän postauksen otsikko on ollut valmiina pitkään. Siihen se on sitten jäänytkin. Kirjoittamisen raaka-aineet, sanat, ajatukset ja ideat, ovat kuivuneet niin kuin kaapin perukoille unohtuneet mausteet. Sanasoppa on mössääntynyt epämääräiseksi sotkuksi. Nyt kuitenkin yritän saada jotain edes vähän jäsentynyttä ajatuksenjuoksua aikaiseksi. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, mistä koko maailma kirjoittaa ja puhuu, mutta en ole siinä suhteessa poikkeus: myös oma pääni askartelee koronan maailmassa. Kolme viikkoa. Kolme viikkoa maailmassa, jota ei ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja edessä on vielä toiset ja varmaan kolmannetkin kolme viikkoa. Jossain jutussa sanottiin, että tähän tottuu. Ei tähän totu. Tai ehkä joku, joku muu kuin minä. Välillä tuntuu, että haalistun, kutistun ja hiljenen. Kuljen tyhjiä katuja ja toivon, etten kohtaisi ketään. Katson kelloa ja luulen, että se on pysähtynyt. Onneksi välillä on kuitenkin päiviä, jolloin kellon viisarit liikkuvat normaalist...

On kulunut melkein kaksi kuukautta – tarkalleen ottaen 55 päivää - siitä, kun lähdin työpaikalta ilman avaimia ja henkilökorttia. Oudoissa fiiliksissä ja toisaalta koko maailma avoinna. Sen jälkeen puut ovat pudottaneet lehtensä, lämpömittari käväissyt miinuslukemissa ja maa saanut valkoisen kuorrutuksen. On sopiva aika pysähtyä noihin 55 päivään, katsoa hetkeksi taaksepäin. Itsearviointejahan tehdään jo päiväkodeissa ja töissä ne alkavat olla peruskauraa. En kuitenkaan listaa asioita ”jotka menevät hyvin” ja ”joissa on parannettavaa”. Haluan vain kurkistaa omaa lähimenneisyyttäni uteliaana. Kun työpäiviä oli vielä jäljellä, olin aika ymmälläni enkä oikein tiennyt miltä tuntui. Odotin ja melkein vihasin viimeistä työpäivää. Monet saman maagisen rajan ylittäneet ystäväni sanoivat, että totut tosi pian – toisaalta kuulin myös tarinoita, joissa sopeutumiseen oli mennyt vuosi. Mutta silmsalabim: solahdin välittömästi uuteen tapaan elää, ilman sen kummempia siirtymäriittejä. Tuota m...