55 päivää ja yötä

On kulunut melkein kaksi kuukautta – tarkalleen ottaen 55 päivää - siitä, kun lähdin työpaikalta ilman avaimia ja henkilökorttia. Oudoissa fiiliksissä ja toisaalta koko maailma avoinna. Sen jälkeen puut ovat pudottaneet lehtensä, lämpömittari käväissyt miinuslukemissa ja maa saanut valkoisen kuorrutuksen. On sopiva aika pysähtyä noihin 55 päivään, katsoa hetkeksi taaksepäin. Itsearviointejahan tehdään jo päiväkodeissa ja töissä ne alkavat olla peruskauraa. En kuitenkaan listaa asioita ”jotka menevät hyvin” ja ”joissa on parannettavaa”. Haluan vain kurkistaa omaa lähimenneisyyttäni uteliaana.

Kun työpäiviä oli vielä jäljellä, olin aika ymmälläni enkä oikein tiennyt miltä tuntui. Odotin ja melkein vihasin viimeistä työpäivää. Monet saman maagisen rajan ylittäneet ystäväni sanoivat, että totut tosi pian – toisaalta kuulin myös tarinoita, joissa sopeutumiseen oli mennyt vuosi. Mutta silmsalabim: solahdin välittömästi uuteen tapaan elää, ilman sen kummempia siirtymäriittejä. Tuota mudonmuutostani taivastelen edelleen aina välillä.

”Ajattele, että sitten voit lukea vaikka kolmeen yöllä”, totesi ystäväni ennen kuin tämä mahdollisuus oli ulottuvillani. Aikatauluihin ja säännölliseen elämänrytmiin tottuneena rypistin otsaani ja vastasin jotain sellaista, että sittenhän nukun puoleen päivään. ”No mitä sillä on väliä”, yritti ystäväni. En silti ollut oikein vakuuttunut, olisiko tuollainen säällistä elämää. No, aika monena yönä olen lukenut pikkutunneille ja sammuttanut lampun vasta, kun silmät ovat alkaneet harhailla kirjan sivuilla. Ja todellakin, sillä ei ole mitään väliä, että olen aika useinkin kattanut aamupalapöydän siinä vaiheessa, kun entiset työkaverit aloittelevat lounastaukoa.

Järjestelmällinen minäni näki etukäteen vision kodista, jossa ei olisi epämääräisiä kasoja siellä täällä eikä kissankarvoja sohvan alla. Koska nythän olisi aikaa pitää koti ja kaapit ojennuksessa. No, onhan niitä kasoja ja kissankarvoja edelleen. On niin helppoa todeta, että tänään ei huvita moinen raivaus ja koska aina on huomenna aikaa, tuollaisen velvollisuuden voi kevyseti siirtää eteenpäin. Ja kummallisinta on, että asia ei häiritse enää lainkaan (tai lähes lainkaan). Taitaa tosin olla niin, että nämä päivättömät päivät, lempeä hämäryys ja kynttilänvalo eivät paljasta kaikkea ja kun aurinko alkaa jälleen paistaa ikkuinoista, tartun moppiin.

Ehkä kaikkein parasta on oman rytmin mukaan eläminen. Hidastelen tai hitailen tai jotain sinne päin. Teen asioita hosumatta, kelloon katsomatta (useimmiten) ja oudosti jotkut sellaiset asiat, jotka aiemmin tuntuivat rasittavilta tai stressaavilta, ovat muuttuneet jos nyt eivät aivan nautinnollisiksi niin ainakin mukaviksi. Niinkin triviaali asia kuin pyykin ripustaminen voi tuottaa hyvän olon: tuoksuvat puhtaat vaatteet narulla.

Ja sitten se tyhjä kalenteri: ei se enää ole tyhjä, mutta se on erilainen. Samalle päivälle ei ole tungettuna loputonta listaa tehtäviä asioita, vaan niitä voi ripotella viikolle kuin mansikoita kakkuun. En voinut olla hankkimatta kalenteria myös vuodelle 2019. Sen verran kalenteri-ihminen olen.