Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Nyt kun ihmisten on ollut pakko olla erossa toisistaan, kaukana ainakin fyysisesti, kummallisella tavalla kirkastuu se oikeastaan itsestään selvä asia, että ihminen on oikeastaan kunnolla olemassa vain suhteessa muihin ihmisiin. Sana yksinäisyyskin itse asiassa tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu jotain – toiset ihmiset – sekin siis määritellään suhteena muihin ihmisiin. Ja vaikka yksin oleminen voi olla rauhoittavaa, nautinnollista ja melkein meditatiivista, se useimmiten on silloin vapaaehtoista, jolloin voi itse päättää, milloin on jälleen aika lähteä muiden joukkoon. Viime kuukausina yksin oleminen ei ole ollut vapaaehtoista ja siksi se on saanut outoja ja tummia sävyjä. Koska tällä kertaa ei ollut aikomus kirjoittaa koronasta ja sen aiheuttamista murheista, en ala pyöritellä teemaa yhtään syvällisemmin. Tarkoitus on kirjoittaa kirjoista. Sellaisista kirjoista, joissa ihmiset ovat lähellä toisiaan, joissa elämisen syvin olemus näyttäytyy ihmisten välisissä suhteissa. Ei aina

Tämän postauksen otsikko on ollut valmiina pitkään. Siihen se on sitten jäänytkin. Kirjoittamisen raaka-aineet, sanat, ajatukset ja ideat, ovat kuivuneet niin kuin kaapin perukoille unohtuneet mausteet. Sanasoppa on mössääntynyt epämääräiseksi sotkuksi. Nyt kuitenkin yritän saada jotain edes vähän jäsentynyttä ajatuksenjuoksua aikaiseksi. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, mistä koko maailma kirjoittaa ja puhuu, mutta en ole siinä suhteessa poikkeus: myös oma pääni askartelee koronan maailmassa. Kolme viikkoa. Kolme viikkoa maailmassa, jota ei ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja edessä on vielä toiset ja varmaan kolmannetkin kolme viikkoa. Jossain jutussa sanottiin, että tähän tottuu. Ei tähän totu. Tai ehkä joku, joku muu kuin minä. Välillä tuntuu, että haalistun, kutistun ja hiljenen. Kuljen tyhjiä katuja ja toivon, etten kohtaisi ketään. Katson kelloa ja luulen, että se on pysähtynyt. Onneksi välillä on kuitenkin päiviä, jolloin kellon viisarit liikkuvat normaalist