Peruttiinko kesä?
Etusormi naputtaa hiirtä, pyyhin
ties kuinka monetta kertaa sanat pois näytöltä ja mielestä, ne tuntuvat
latteilta ja vähän typeriltä. Ei minulla ole tyhjän paperin kammoa, ei ole
koskaan ollut. Kirjoittaminen on aina ollut vaivatonta, kuin äänetöntä puhetta
tai ajatuksenvirtaa. Ajattelen kuitenkin niin, että blogipostauksissa pitäisi
olla jonkinlainen punainen lanka, edes vaaleanpunainen. Nyt ei ole edes väritöntä
lankaa. Ehkä siis yritän kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa tai siellä pyörii, ja
toivon, että siitä syntyy sanoja ja lauseita, joita lukijakin ymmärtää.
Keväällä, kun maailma oli vielä paljon
pahemmin sekaisin kuin nyt, otsikot kirkuivat, että kesä on peruttu. Tuolloin
tuntui, että toimittajat kilpailivat siitä, kuka pystyy väsäämään hätkähdyttävimmän
otsikon. Ei ollut ehkä ihan loppuun asti mietitty, miten nuo otsikot
vaikuttivat ihmisiin, jotka muutenkin rämpivät epävarmuuden suossa. Olihan se
aikamoinen ”uutinen”, kun ihmiset odottivat vain oudon maailman muuttumista
normaalimmaksi. Ja niinhän siinä kuitenkin kävi: terassit avautuivat, aurinko
alkoi lämmittää, ravintoloista alkoi taas leijua ihania tuoksuja, ihmisten
ilmeet eivät enää olleet varovaisesti pälyileviä ja totisia, lapset
valloittivat leikkipuistojen kiipeilytelineet.
Mutta kuitenkin. Tämä kesä on ollut
erilainen kuin mikään muistamani kesä. Kaikki on jotenkin pienempää. Mietin, mistä
tuo tunne kumpuaa niin vahvana. No, ainakin siitä, että suunnitelmia on kauhean
vähän, koska niitä ei oikein ole voinut tehdä. Ja koska suunnitelmia ei ole, päivät
aaltoilevat eteenpäin, toinen toisensa perään, aika samanlaisina. Puuttuu odotuksen
tunne, joka liittyy erityisesti reissuiluun. Jonkun matkatoimiston slogan oli ”On jotain
mitä odottaa”. Tänä kesänä tuon odottamisen ja siihen liittyvän innostuksen
puuttuminen on latistanut fiiliksiä. Arkeen on ollut pakko keksiä tekemisiä,
jotka eivät ehkä normaalissa kesässä olisi ihan listan kärjessä. Olen vähän kadehtinut
ystäviä, jotka kertovat möyrivänsä puutarhassa (vaikka se ei olekaan minun
juttuni, en oikein saa kaktustakaan pysymään hengissä).
Ja sitten toisaalta. On helmihetkiä,
joiden hienous ja merkitys kasvavat isommiksi kuin ehkä normikesänä tapahtuisi.
Selailen kalenteriani, josta löydän yhteisiä terassilounaita ja kahvihetkiä,
ystävien luontoretkipäivän, eväsretken suolle, jossa ei kuulu muuta kuin
sudenkorennon hentoinen surina. Tuoreimpana ystäväporukan kaksipäiväinen
mökkireissu, jolloin todellakin tuntui, että maailma on taas kohdallaan.
Ja sitten ne kaikkein parhaat helmihetket,
säteilevät timantit. Olen onnekas, että minulla on 4-vuotias ystävä, jonka
seurassa hetki on juuri siinä. Kun innostukseen riittää kourallinen hiekkaa, joka
sataa rapisten lammen pintaan. Tai kun herkullisiksi eväiksi sopivat popcornit
ja vesi. Ja kun juuri unen kynnyksellä kuulen: ”Haluan joululahjaksi fillarin
ja kaappikellon.”
Kommentit
Lähetä kommentti