Peruttiinko kesä?

Etusormi naputtaa hiirtä, pyyhin ties kuinka monetta kertaa sanat pois näytöltä ja mielestä, ne tuntuvat latteilta ja vähän typeriltä. Ei minulla ole tyhjän paperin kammoa, ei ole koskaan ollut. Kirjoittaminen on aina ollut vaivatonta, kuin äänetöntä puhetta tai ajatuksenvirtaa. Ajattelen kuitenkin niin, että blogipostauksissa pitäisi olla jonkinlainen punainen lanka, edes vaaleanpunainen. Nyt ei ole edes väritöntä lankaa. Ehkä siis yritän kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa tai siellä pyörii, ja toivon, että siitä syntyy sanoja ja lauseita, joita lukijakin ymmärtää.

Keväällä, kun maailma oli vielä paljon pahemmin sekaisin kuin nyt, otsikot kirkuivat, että kesä on peruttu. Tuolloin tuntui, että toimittajat kilpailivat siitä, kuka pystyy väsäämään hätkähdyttävimmän otsikon. Ei ollut ehkä ihan loppuun asti mietitty, miten nuo otsikot vaikuttivat ihmisiin, jotka muutenkin rämpivät epävarmuuden suossa. Olihan se aikamoinen ”uutinen”, kun ihmiset odottivat vain oudon maailman muuttumista normaalimmaksi. Ja niinhän siinä kuitenkin kävi: terassit avautuivat, aurinko alkoi lämmittää, ravintoloista alkoi taas leijua ihania tuoksuja, ihmisten ilmeet eivät enää olleet varovaisesti pälyileviä ja totisia, lapset valloittivat leikkipuistojen kiipeilytelineet.

Mutta kuitenkin. Tämä kesä on ollut erilainen kuin mikään muistamani kesä. Kaikki on jotenkin pienempää. Mietin, mistä tuo tunne kumpuaa niin vahvana. No, ainakin siitä, että suunnitelmia on kauhean vähän, koska niitä ei oikein ole voinut tehdä. Ja koska suunnitelmia ei ole, päivät aaltoilevat eteenpäin, toinen toisensa perään, aika samanlaisina. Puuttuu odotuksen tunne, joka liittyy erityisesti reissuiluun. Jonkun matkatoimiston slogan oli ”On jotain mitä odottaa”. Tänä kesänä tuon odottamisen ja siihen liittyvän innostuksen puuttuminen on latistanut fiiliksiä. Arkeen on ollut pakko keksiä tekemisiä, jotka eivät ehkä normaalissa kesässä olisi ihan listan kärjessä. Olen vähän kadehtinut ystäviä, jotka kertovat möyrivänsä puutarhassa (vaikka se ei olekaan minun juttuni, en oikein saa kaktustakaan pysymään hengissä).

Ja sitten toisaalta. On helmihetkiä, joiden hienous ja merkitys kasvavat isommiksi kuin ehkä normikesänä tapahtuisi. Selailen kalenteriani, josta löydän yhteisiä terassilounaita ja kahvihetkiä, ystävien luontoretkipäivän, eväsretken suolle, jossa ei kuulu muuta kuin sudenkorennon hentoinen surina. Tuoreimpana ystäväporukan kaksipäiväinen mökkireissu, jolloin todellakin tuntui, että maailma on taas kohdallaan.

Ja sitten ne kaikkein parhaat helmihetket, säteilevät timantit. Olen onnekas, että minulla on 4-vuotias ystävä, jonka seurassa hetki on juuri siinä. Kun innostukseen riittää kourallinen hiekkaa, joka sataa rapisten lammen pintaan. Tai kun herkullisiksi eväiksi sopivat popcornit ja vesi. Ja kun juuri unen kynnyksellä kuulen: ”Haluan joululahjaksi fillarin ja kaappikellon.”







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.