Keskeneräisyyden puuronsilmässä


Kärsivällisyys. Odottaminen. Keskeneräisyyden sietäminen. Epävarmuus. Siinäpä muutama ominaisuus, joita minulle on annosteltu pikkulusikalla. Ja juuri noita ominaisuuksia tarvitsen juuri nyt enemmän kuin mitään muita. Onnistuminen tosin ontuu aika ajoin, mutta huomaan oppivani tai ehkä paremminkin sopeutuvani siihen, että nyt vaan pitää jaksaa odottaa, että tulee taas jokin päivämäärä, joka vie asioita eteenpäin. Että pitää katsoa laatikkovaltamerta zeniläisellä tyyneydellä: siinäpähän seisotte nurkissa, välillä keskellä lattiaa ja juuri sen kaapin edessä, jossa on jokin niistä vähistä tavaroista, joita en ole vielä pakannut ja jota tarvitsen juuri nyt. Ja sitten ne tavarat, jotka olen jo pakannut ja joita kuitenkin äkkiä todellakin tarvitsisin. Vaikka olen kuvitellut, että sortteeraan ajatuksella enkä pakkaa tarpeellisia ennen aikojaan.

Epävarmuus onneksi vähenee koko ajan, kun asiat etenevät. Asunto ei ole enää minun, mutta talo on jo minun. Tuo prosessi sujui sellaisella vauhdilla, että päätä huimasi ja viikon sisällä istuin pankin neuvottelutiloissa kaksi kertaa ja allekirjoitin papereita, joiden perusteella kuusinumeroiset summat säntäilivät tililtä tilille. Se tuntui hämmästyttävän arkipäiväiseltä, vaikka tämä tarina sisältää ison muutoksen elämässä.

Taito suunnitella. Organisointikyky. Näitä ominaisuuksia omistan enemmän kuin noita neljää aiempaa. Niissä taitaakin olla koko tämän casen pelastus. Jokaisen laatikon päällä lukee, mitä se on nielaissut ja mistä tavarat on siihen kerätty. Jokaisella alkavalla viikolla on työlista asioista, jotka pitää hoitaa. Vakuutus. Varainsiirtovero. Sähköyhtiö. Vesihuolto. Jätehuolto. Muuttoauto. Netti. Väliaikainen asunto. Monta asiaa on jo hoidettu ja ne onnistuivat todella vaivatta netissä tai puhelimella. Viimeisin (eikä ihan vähäisin) on edelleen mysteeri: toistaiseksi ei ole aavistustaan, missä majailen pari kolme kuukautta, kun talossa tehdään remontti. Kavereikseni tuohon edelleen tuntemattomaan osoitteeseen otan niin vähän tavaraa kuin ikinä mahdollista - ruokapöydän, sängyn, pienimmän mahdollisen hyllyn, telkkarin ja pari matkalaukullista vaatteita, ehkä jopa sohvan. Hullulla tavalla on tunne kuin lähtisi vähän pidemmälle reissulle – ja ehkä se tunne tässä tilanteessa onkin ihan tervetullut, kun oikeaan reissuun ei pääse. Ilman sitä, jonka nimeä en halua mainita, olisin varmaankin asustellut remontin ajan ehkäpä Roomassa tai Budapestissa.

Koska edellisestä muutosta on 25 vuotta (jolloin olin myös 25 nuorempi!), olin täysin unohtanut, kuinka rankkaa puuhaa muuttoon valmistautuminen on. Se käsittämätön määrä tavaraa, jonka kaapit ovat onnistuneet nielemään! Joinain aamuina on olo, että ei tästä tule yhtään mitään, en jaksa taas jatkaa. Ja joinain aamuina tunne, että kohta taas pari uutta nimikoitua laatikkoa on valmiina ja homma etenee. Aamuja kuitenkin yhdistää se, että homma jatkuu, kumpi hyvänsä olo onkaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.