Ihania ihan tuntemattomia

Kalenterissani oli jo pitkään ollut kahden heinäkuun päivän kohdalla merkintä ”kanadalaiset”. Tiesin, että toimin emäntänä ja matkaoppaana kolmelle kanadalaiselle. Otsikko ei kuitenkaan ole ihan totta: yhden heistä olen tuntenut koko ikäni, lapsuudessa helsinkiläisenä serkkuna ja jo vuosikymmenien ajan Kanadan serkkuna. Kaksi muuta sen sijaan olivat aivan tuntemattomia, en tiennyt kuin toisen nimen ja sen, että he ovat suunnilleen ikäisiäni naisia. Kyse ei siis ollut mistään arkisesta pikkuvisiitistä.

Jo etukäteen hahmottelin sekä päässä että paperilla asioita ja paikkoja, jotka ehkä sytyttäisivät hymyn ja innostuksen kyläilijöiden kasvoille. Yritin miettiä kotikaupungin ja sen ympäristön paikkoja sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei ole koskaan ennen nähnyt niitä ja jolle myös suomalainen maisema ja kulttuuri ovat aivan upouusia.

Tuomiokirkko? Linna? Museot? Tuntui kuitenkin liian perinteiseltä mennä sen kaavan mukaan, joka usein tarjoillaan matkailijoille. Niinpä kahdesta päivästä tuli vähän kuin mausteinen keitto: vähän perusaineksia, keittäjän lempimausteita ja keittoa sekoitimme yhteisellä kauhalla.

Yllätyin, kuinka ihastellen myös itse katselin tuomiokirkon jykevää harmautta, sen karua kauneutta, joka on kovin erilaista kuin eteläisen Euroopan kirkkojen koristeellinen komeus. Tarvitsin vain hiukan uteliaisuutta ja hitautta. Lähellä olevat asiat ovat liian lähellä, jotta niiden erityislaatuisuuden tajuasi.

Ruissalon kauneuden näen aina, kun sinne menen. Ja menen usein. Se on paikka, jonka aina haluan esitellä ihmisille, jotka eivät siellä ole käyneet. Niin nytkin, eikä turhaan. Huikea vihreys ihastutti, samoin pitsihuvilat, joiden puukaiverruksia pysähdyimme ihmettelemään.  Toinen juttu, johon olen edelleen lähes rakastunut, on vesibussireitti saareen. Niinpä seilasimme myös toisena päivänä saarelle, hiukan tuulisessa, mutta ihanan aurinkoisessa säässä. Pääsin katselemaan myös jokivarren näkymiä turistin silmin. Yksi rannan taloista, jonka olemassa oloon olen niin tottunut, etten välttämättä aina edes huomaa sitä, herätti vieraissani wau-reaktion. Ja totta, kaunis se talo on.

Käsityöläismuseossa olen käynyt viimeksi vuosikymmeniä sitten. Siellä oli helppo kietoutua turistin viittaan. Vanhat, matalat talot ja niiden tunnelma, häivähdys menneisyyden yksinkertaisesta elämästä tekivät aika erilaisen vaikutuksen kuin joskus nuorempana.

Vieraideni toivelistalla oli Uusi Apteekki ja paikallinen olut. Niinpä päätimme kaupunkiretkemme sinne. Vaikka en itse ole erityisesti oluen ystävä, yhden tuopillisen mittainen hetki alkuillasta vielä hiljaisessa ravintolassa tuntui juuri oikealta.

Kaikkein parasta kahdessa päivässä oli kuitenkin yhdessäolo, yhteiset dinnerit ja lounaat Naantalissa, Telakalla ja kotipöydän ääressä, melkein yhteen ääneen puhuminen mitä tutummiksi tulimme. Ihan tuntemattomista tuli kahdessa päivässä ystäviä, joiden hyvästeleminen oli haikeaa. Kutsu Kanadaan on nyt olemassa. Toivottavasti se toteutuu. Kiitos Noreen, Dolores ja Outi!