Kaamosta kesyttämässä

En taida olla ihan aito kaamosmasentuja. Onnistun välillä jopa nauttimaan elämästä, vaikka ikkunan takana näyttääkin olevan jatkuva yö, jos tarjolla on hyvä combo koukuttavaa sarjaa/kirjaa, eläviä kynttilöitä ja syntisen hyvää suklaata. Mutta silti. Jos joku meteorologi uskaltaa väittää (ja todennäköisesti uskaltaa), että tämä syksy mahtuu ihan normaaleihin rajoihin, en usko. En usko, vaikka tilastoissa olisi mukana jääkausi ja jurakausi ja kaikki muutkin ihmiskunnan kaudet. Minua ei kiinnosta edes se, jos joku kertoo, että tilastojen mukaan aurinko on paistanut niin ja niin monena päivänä. Ehkä se on kiusallaan käynyt kurkkaamassa kurassa ja vesisateessa rämpiviä ihmispoloja ohimenevän hetken, jotta pääsisi tilastoihin.

Olen nähnyt auringon kuluneiden kahden kuukauden aikana ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Ja jos oikein pinnistelen positiivisia ajatuksia jostain kaamoksen peittämistä kerroksista, auringon kohtaaminen on tuntunut uskomattomalta onnenpotkulta, taivaanlahjalta. Ei ole ollut mitään väliä, mitä on ollut aikeissa tehdä tai mitä pitäisi tehdä. Ainut ajatus on ollut: äkkiä ulos, luontoon ja kamera mukaan. Tuota luonnonihmettä on sitten ahminut, kuvannut, taivastellut – ja seuraavana päivänä todennut, että sinne meni. Taas.

Kaamosmasennus ei ole leikin asia. Olen saanut kuulla tarinoita, miltä tuntuu, kun se kunnolla iskee ja jää synkäksi peitoksi päälle kunnes valo pikkuhiljaa voittaa pimeyden. Olen saanut noista tunteista pieniä maistiaisia, kun pimeys ja sade vain jatkuvat päivästä toiseen, viikosta toiseen. Kuinka ilman mitään selitystä tai näkyvää syytä mieli äkkiä sukeltaa syviin vesiin, kuinka tekisi mieli nukkua enemmän kuin jaksaa, kuinka jokin mitätön asia saa kiukustumaan tai ärsyyntymään kohtuuttomasti. Ei voi olla kovin kauhea asia, että voidetuubin korkki putoaa ja kierii sängyn alle. Mutta oli se. Sanoin pari todella rumaa sanaa, vaikka sitten konttasinkin kiltisti sen perään.

Paras lääke pimeyteen ovat kuitenkin olleet kohtaamiset, yhteiset hetket ja yhteiset kokonaiset päivät. Tekisi mieli kiittää nimeltä kaikkia niitä, jotka ovat olleet kaamoksessa hyviä haltioita, mutta teen sen kollektiivisesti, jotta ei käy niin, että joku vahingossa jää pois. Olemme lounastaneet, kuvanneet syksyistä luontoa, istuneet yhteisen herkkupöydän ääressä, puhuneet, nauraneet, analysoineet tekstejä, opiskelleet italiaa, kiertäneet joulumarkkinoilla, kävelleet valaistua jokirantaa. Näiden kohtaamisten jälkeen on ollut ainakin hiukkasen helpompaa seuraavana aamuna todeta, että jaahas, taas sataa.

Kolmen päivän päästä valo alkaa syömään pimeyttä!