Menneisyyden matkassa

Menneet on menneitä. Menneisyys kannattaa jättää taakse. Ja ehkä se kaikkein kamalin: Joka menneitä muistaa, sitä tikulla silmään. Ei. Ei se niin voi mennä. Kaikki se, mitä olen kokenut, on tehnyt minusta sellaisen kuin olen. Jos jätän sen kaiken taakseni, heitän roskikseen kaikki ne rakennusaineet, joista olen tehty. Vanhoja sanontoja ja muka-viisauksia riittää. Muistan niitä itsekin kuulleeni lapsuudessa.

Olen viime aikoina muutamankin kerran jäänyt pohtimaan menneisyyttä ja mitä se oikeastaan merkitsee. Syitä tähän keskikesän vähän filosofiseen pohdiskeluun on kolme. Ensimmäinen oli isän puolen serkkujen tapaaminen. Meillä on jo pitkään ollut tapana tavata muutaman vuoden välein. Nyt noita vuosia ehti kertyä viisi syystä, jota ei ole vaikea arvata. Kesälauantai oli helteinen, vanha hirsitalo ja läpiveto pitivät kuitenkin kaikkein kuumimman ilman ulkona. Emme ehtineet edes sisälle asti, kun alkoi taukoamaton puhe, välillä yhteen ääneen. Meitä yhdisti yhteinen historia, yhteiset lähtökohdat ja myös yhteiset muistot, enemmän tai vähemmän. Niissä on jokin taika, jota on vaikea selittää. Ilman niitä olisimme olleet vain joukko ihmisiä eri puolelta Suomea, erilaisista ammateista ja elämänkuluista.

Toinen asia, joka vyörytti enemmänkin lähimenneisyyttä silmieni eteen, oli paljon arkisempi. Puhelimeni muisti ilmoitti, että se irtisanoo yhteistyömme, jos on putsaa tallennettuja tietoja. Pienen teknisen hämmennyksen (taas kerran!) jälkeen onnistuin selvittämään, että kuvat haukkasivat tallennustilasta yli 30 gigaa. Niinpä piti alkaa hommiin: kopioida kuvat pilveen ja kovalevylle, selata materiaalia (alkuvaiheessa kuvia ja videoita oli yli 6000), koska halusin kuitenkin jättää puhelimeen ne kaikkien rakkaimmat kuvat. Niinpä parin päivän aikana vyörytin mieleeni kolme viimeisintä vuotta, jotka ovat sisältäneet tosi isoja juttuja, hyviä ja ei niin hyviä. Vaikka olin ns. työmoodissa, tunteet myllersivät sitä mukaa, kun uusia kuvia rävähteli silmien eteen. Niin paljon sellaista menneisyyttä, jota en todellakaan halua siirtää jonnekin aivojeni kauimmaiseen varastokoppiin.

Kolmas oli juttu, joka osui silmiini lehdessä. Siinä kirjoittaja kuvaa kesän unelmaelämää. Jotta ei tarvitse selittää ja samalla laimentaa juttua, lainaan siitä osan suoraan:

Tiskaisin mökillä. Ei ole mitään parempaa! Ensin hakisin kaivosta raikasta, kylmää vettä kahdella ämpärillä. Toisen ämpärillisen kuumentaisin isossa kattilassa. Toivoisin, että vesi kiehuisi hitaasti. Näin ehtisin asetella pesu- ja huuhteluvadit optimaalisesti niin, että näköala järvelle olisi kaunein mahdollinen ja tiskiharja, pesuaine ja aterimien kuivausastia olisivat kätevimmällä etäisyydellä pesuvadeista. Tiskaisin lähes polttavan kuumalla vedellä, lika liukenisi veteen. Tiskaisin ja ajattelisin hitaasti, järvelle tuijottaen. (Katja Sipilä / MN)

Kun lopetin lukemisen, tuntui kuin se voisi muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta olla oma tekstini. Ja sitten valahti päälle kauhea ikävä paikkaan, jonka menetin muutama vuosi sitten. Niihin muistoihin en pysty suhtautumaan pelkkinä kauniina muistoina. Ainakaan vielä.