Kirjoitan, koska en muuta voi

Kirjoittaminen on kuin hengitystä, luonnollista ja välttämätöntä. Luin jokin aika sitten jonkun kirjailijan haastattelusta suunnilleen tuon sisältöisen ajatuksen. En muista, kenen, mutta se ei olekaan oleellista. Kommentti on. Se jotenkin vaan osui maaliin. Onhan se vähän mahtipontinen – hengittämättä ei voi elää, mutta kirjoittamatta voi. Vaikka se olisikin aika ikävää elämää.

En muista, minkä ikäinen olin, kun opin kirjottamaan ja lukemaan. Melkein kouluikäinen, luulisin, joten mikään kirjoittamisen ihmelapsi en ollut. Mutta ennen kuin opin nuo taidot, opin keksimään tarinoita, omia hupsuja polveilevia tarinoita, joilla sitten viihdytin ympärilläni olevia ihmisiä. Hulluin taisi olla tarina pitsilaukusta, jota kehittelin koko pitkän automatkan sukulaisvierailulle Pohjanmaalle. Mitään muistikuvaa ei kuitenkaan ole, mitä tuolle varsin oudolle päähenkilölle matkan varrella tapahtui.

Kirjoituskone! Sedälläni oli oikea kirjoituskone, ja se oli minusta maailman ihmeellisin esine, joka taikoi tarinat kirjain kirjaimelta paperille. Serkut eivät pystyneet keksimään yhtään niin houkuttelevaa leikkiä, että olisin malttanut poistua tuon taikaesineen ääreltä. Kirjoitin koneella hienoon muotoon vihkoon raapustelemani tarinat, jotka alkoivat näyttää pieniltä kirjoilta. Jossain alitajunnassa jo silloin syntyi toive, haave ja suunnitelma: joskus kirjoitan ihan oikean kirjan. Siihen meni vuosikymmen toisensa jälkeen.

Minulle taisi käydä kuten niin monelle muullekin. Kun tulin sen ikäiseksi, että tuntuu tärkeältä pohtia, mitä asioita ihan oikeasti haluaa elämässään tehdä, olin varma, että haluan kirjoittaa. Vuodet sedän kirjoituskoneen ääreltä tuohon hetkeen olivat olleet täynnä niitä asioita, joita useimman nuoren aikuisen ja varhaiskeski-ikäisen elämä on. Kirjoittaminen oli unohtunut lukuun ottamatta hajanaisia päiväkirjamerkintöjä. Huomasin kuitenkin, että hiljaisina hetkinä kuvittelin istuvani läppärin ääressä naputtelemassa tarinaa, joka virtasi mielikuvituksesta sormieni kautta näytölle. Tuostakin hetkestä on jo valtavan kauan.

Aloin kirjoittaa. Ensin novelleja, pikkuisia tarinoita. Hain oppia kursseilta ja löysin sieltä ihmisiä, joilla oli sama hullu intohimo. Syntyi ikuisia ystävyyksiä. Tiesin, että olin tullut oikeaan paikkaan. Olen joskus miettinyt, miltä kirjoittavien ihmisten pulppuavan hullu keskustelu kuulostaa ulkopuolisen korvissa. Ja mehän vain analysoidaan toistemme tekstejä!

Sitten uskalsin tarttua sellaiseen aiheeseen, joka ei mahtuisi novellin raameihin. Aloin oikeasti kirjoittaa romaania. En ollut täysin vakuuttunut, että se tulisi koskaan valmiiksi, mutta sen kirjoittaminen oli huumaavaa: joka kerta, kun istuin jatkamaan työtä, siirryin tarinan tyyppien elämään, kuljin mukana, ajattelin yhdessä, ohjasin siihen suuntaan kuin halusin. Ensimmäinen romaani jäi printeiksi kansioon. Se ei ollut riittävän hyvä julkaistavaksi. Vaikka silloin kirpaisi, tajuan sen nyt ihan hyvin, kun luen tarinaa. Silti se on minulle edelleen tärkeä.

Toista käsikirjoitusta osasin työstää jo paremmin ja niinpä lopulta pari vuotta sitten kädessäni oli kirja, jonka kannessa oli oma nimeni. Pienen kustantajan markkinointi oli kuitenkin varsin vaatimatonta, joten mitään ”myyntimenestystä” siitä ei tullut (en toki kuvitellutkaan). Mutta paras palaute tuli lukijoilta, oli aivan huikeaa lukea kommentteja. Eikä sekään hassummalta tuntunut, että kirjastossa oli kuulemma pitkä lainausjono.

Nyt kuljen taas uusien tyyppien kanssa uutta matkaa, joka on pian maalissa. En voi olla varma, tuleeko siitä koskaan oikea kirja, mutta haluan uskoa niin.

Tässä pieni makupala matkan varrelta:

Fanni ei ollut tiennyt, että suru tuntuu tältä. Hän oli ajatellut, että se on pehmeää alakuloa ja ikävää, kaunistakin. Hiljaisuutta, kauniita sanoja. Fannista tuntui, että hän tukehtuu, kuristuu kuoliaaksi. Henki ei kulkenut, rinnasta puristi niin, että hän olisi halunnut repiä ihon riekaleiksi, kiskoa sydämen rinnastaan ja heittää ikkunasta ulos. Ehkä kipu sitten hellittäisi, ei tuntuisi miltään, muuttuisi kiveksi, kuolisi pois. Pelottavinta kuitenkin oli se, että hän vihasi. Vihasi itseään, koska ei ollut pystynyt ojentamaan kättään ja auttamaan. Vihasi Aleksia, koska tämä oli antanut periksi. Vihasi äitiä, koska sen silmät olivat elottomat ja se ei katsonut häneen, ei edes niillä elottomilla silmillä. Vihasi isää, koska se lohdutti häntä, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi lujasti, sanoi, ettei se ollut hänen vikansa. Koska se oli hänen vikansa.