(H)ei sitten joskus!

Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta, se lämmittää, mutta ei polta. Thames virtailee verkkaisesti veneen alla. Istumme siinä veneessä, ystäväni ja minä. Tapaamattomat vuodet tai oikeastaan vuosikymmen katoavat ja siinä me istumme, vanhat kaverukset niin kaukaa menneisyydestä, että olimme tuolloin paljon, paljon nuorempia kuin lapsemme nyt. Jos vanhoja valokuvia vertaisi nykyisiin meihin, rehellisyyden nimessä jonkin verran eroavaisuuksia löytyisi. Mutta se ei ole tärkeää, koska olemme edelleen me, samat hupsut tytöt 1980-luvulta, ja muistot pulppuavat sellaisella vauhdilla, että melkein kompastuvat toisiinsa. 

Vuodet eri maissa ja erilaisissa elämissä ovat pitäneet meidät ihan liian kaukana toisistamme.  Kun toinen sanoo, että nyt ei päästetä aikaa karkaamaan, toinen on ollut juuri sanomaisillaan samoin. Ja nyt se tuntuu oikeasti siltä. Siitä täytyy vain pitää huolta.

Niinhän siinä usein käy, lähelläkin asuvien ystävien kanssa. Sanotaan, että pidetään yhteyttä, soitellaan, nähdään taas. Sitten menee kuukausia, vuosia ja äkkiä havahtuu ajattelemaan, että mitähän ystävälle kuuluu, pitäisi ottaa yhteyttä, pitäisi tavata. Onneksi on Facebook, josta näkee, että ystävällä on kaikki hyvin. Vai onko? Postaukset ovat kuitenkin vain yksi sivu ihmisen elämässä. Useimmat pitävät yksityisimmät asiat pois siltä sivulta.

Kun elämän kiireisimmät vuodet ovat takana, on aikaa pohtia menneitä, aikaa maistella, minkälaisista asioista nykyisyys on tehty. Se on pakostakin sekoitus kirpeitä ja makeita makuja. Muistoista tärkeimmät ovat kuitenkin niitä, joihin liittyy ihmisiä. Koko elämän mittaisia siteitä tai ohikiitäviä, mutta silti merkityksellisiä kohtaamisia ja sitten niitä, joiden uudelleen löytäminen on riemastuttavaa. Kun tuntuu, että hei sitten joskus pitää muuttaa muotoon ei sitten joskus, vaan nyt.

Tähän alkukesään on liittynyt muitakin kohtaamisia, jotka ovat vieneet ajatukset samaan suuntaan. Tapasimme vuosikymmenien jälkeen abiluokan kanssa. Satuin olemaan paikalla ensimmäisten joukossa, ja kun ihmisiä pikkuhiljaa alkoi saapua paikalle, oli ilostuttavaa huomata, että suurimman osan tunnisti heti. Muutaman kohdalla lamppu ei heti syttynyt, mutta lopulta kyllä. Osan kanssa tosin olimme tavanneet vuosien varrella muutamia kertoja, osan kanssa viimeinen kohtaaminen oli lakkiaisissa. Ilta oli aika mieletön, niin paljon yhteisiä muistoja, hulluja ja koskettaviakin. Totesimme, että nyt emme voi odotella vuosikymmeniä, jos haluamme tavata. Alustavasti seuraava kohtaaminen on kahden vuoden kuluttua.

Ensi viikolla tapaan ystävän, jonka kanssa vietimme hurjaa opiskelijaelämää, pänttäsimme kirjallisuuden tentteihin, biletimme siskodiscossa ja kesäisin pakkasimme makkaratehtaalla nakkeja. Odotettavissa on riemastuttavia mausteita näihin muistoihin.