Kesäduuniblues

Lihamyllyn peseminen oli se kaikkein kauhein homma. Poliisin pamppua muistuttava työväline hämmensi, ennen kuin opin käyttämään sitä. Neljä alle ja viisi päälle, yksinkertaista, eikö? Työkaverilla oli vain kolme sormea, mutta se ei vauhtia hidastanut. Koira ei sen kummemmin kiitellyt, ravisteli vedet turkistaan ja juoksi matkoihinsa.

Täysin sekavaa tekstiä, jossa ei ole mitään logiikkaa? Tai sitten on. Jokainen lause on muisto kesäduunista, jokainen tosin eri hommasta. Luin muutama päivä sitten jutun kesätöistä, ja se käynnisti päässäni jonkinlaisen muistitiedostojen palautusprosessin. 

Lukemassani jutussa oli kirjoittajan omien muistojen lisäksi tietoa nykyisistä kesätyömahdollisuuksista. Usein ensimmäinen kesätyöpaikka on kauppa, ja kuinka ollakaan, niin se oli minullakin. Muttilaisen sekatavarakauppa, joka oli tuohon aikaan ihan tavallinen kyläkauppa: myyjät ojentelivat tavarat tiskin takaa ja jauheliha jauhettiin tuoreesta lihasta asiakkaan pyytämästä palasta. Sinne poljin pyörälläni aamuvarhaisella, ensimmäisinä työpäivinä melkein jännityksestä täristen. Kauppias Muttilainen oli kunnioitusta herättävä pyylevä, mutta reilu herra ja vanhemmat myyjät (ehkä kolmekymppiset!) olivat jotenkin arvokkaita ja melkein pelottavia. Luottotehtävikseni tulivat lihamyllyn sekä postin ja kaupan yhteisen vessan pesu aina päivän päätteeksi. Ehkä siksi, että vakituiset myyjät pääsivät ainakin hetkeksi tekemästä niitä. Kaikkein vaikeinta kuitenkin oli oppia muistamaan kymmenien viinerien hinnat. Mutta ensimmäisen palkan ilmestyminen tilille oli niin juhlallista, että moiset murheet muuttuivat pieniksi.

Pari kesää tein ensimmäiseen verrattuna varsin leppoisaa kesäduunia, kun olin rantavahtina. Ehkä dramaattisin tapahtuma oli koiran kiskominen laiturille. Se olisi toki päässyt ylös ihan vain rantaan juoksemalla, mutta jotenkin hätääntyi ja ryhdyin siis pelastuspuuhiin. Kun rannalla ei ollut ketään (eikä siellä sateella ollut muita kuin rantavahti), luin pääsykoekirjoja valtiotieteelliseen, johon en sitten ikinä kuitenkaan päässyt. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjastossa.

Kaikkein ikimuistoisin kesätyö oli kuitenkin mansikan- ja viinimarjanpoimintahomma Ruotsissa. Ei ehkä itse työn takia, vaan siksi, että tuli huimaava tunne vapaudesta, irrottautumisesta siitä maailmasta, jossa normaalisti elin. Kun työviikko pellolla päättyi, nousimme lauttaan, joka vei pois saarelta ja lähdimme seikkailemaan, peukut pystyyn ja ensimmäiseen pysähtyvään autoon. En ollut kotiin palatessa ihan sama tyttö kuin lähtiessä. Ja ne pamput olivat työväline viinimarjojen poimimiseen. Kun niillä hakkasi pensaita, marjat putosivat kätevästi pensaan alle työnnettyyn kylpyammetta muistuttavaan jättiastiaan.

Kolme viikkoa jaksoin sahalla, jossa työkaverina oli kolmisorminen kovaääninen ja ronski nainen. Tyhjensin rautatievaunuista lautoja enkä osannut silloin ajatella työturvallisuutta. Nykyisin tuollainen työ olisi varmaan kiellettyä.

Ja sitten makkaratehdas, legendaarinen Loso, jossa nakkeja pakattiin ohjeella neljä alle ja viisi päälle. Siellä viihdyin niin monta kesää, että ylenin koneenkäyttäjäksi, joka ohjeisti untuvikkoja nakkien asettelussa ja sitten painoi koneen starttinappulaa ja odotti toisessa päässä valmiita paketteja. Noilta kesiltä sain ikuisia ystäviä, jotka ovat edelleen elämässäni. Ja myös sellaista oppia erilaisten ihmisten elämästä, että sitä ilman olisin varmaan aika paljon kapeakatseisempi tyyppi.

 

Tätä postausta on vaikea kuvittaa aiheeseen liittyvillä kuvilla, koska kuvia ei juurikaan ole. Yksi sentään löytyi, makkaratehdasuralta.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.