Kesäduuniblues
Lihamyllyn peseminen oli se
kaikkein kauhein homma. Poliisin pamppua muistuttava työväline hämmensi, ennen
kuin opin käyttämään sitä. Neljä alle ja viisi päälle, yksinkertaista, eikö? Työkaverilla
oli vain kolme sormea, mutta se ei vauhtia hidastanut. Koira ei sen kummemmin
kiitellyt, ravisteli vedet turkistaan ja juoksi matkoihinsa.
Täysin sekavaa tekstiä, jossa ei
ole mitään logiikkaa? Tai sitten on. Jokainen lause on muisto kesäduunista, jokainen
tosin eri hommasta. Luin muutama päivä sitten jutun kesätöistä, ja se käynnisti
päässäni jonkinlaisen muistitiedostojen palautusprosessin.
Lukemassani jutussa oli
kirjoittajan omien muistojen lisäksi tietoa nykyisistä kesätyömahdollisuuksista.
Usein ensimmäinen kesätyöpaikka on kauppa, ja kuinka ollakaan, niin se oli
minullakin. Muttilaisen sekatavarakauppa, joka oli tuohon aikaan ihan
tavallinen kyläkauppa: myyjät ojentelivat tavarat tiskin takaa ja jauheliha jauhettiin
tuoreesta lihasta asiakkaan pyytämästä palasta. Sinne poljin pyörälläni aamuvarhaisella,
ensimmäisinä työpäivinä melkein jännityksestä täristen. Kauppias Muttilainen oli
kunnioitusta herättävä pyylevä, mutta reilu herra ja vanhemmat myyjät (ehkä
kolmekymppiset!) olivat jotenkin arvokkaita ja melkein pelottavia. Luottotehtävikseni
tulivat lihamyllyn sekä postin ja kaupan yhteisen vessan pesu aina päivän päätteeksi.
Ehkä siksi, että vakituiset myyjät pääsivät ainakin hetkeksi tekemästä niitä. Kaikkein
vaikeinta kuitenkin oli oppia muistamaan kymmenien viinerien hinnat. Mutta ensimmäisen
palkan ilmestyminen tilille oli niin juhlallista, että moiset murheet
muuttuivat pieniksi.
Pari kesää tein ensimmäiseen verrattuna varsin leppoisaa kesäduunia, kun olin rantavahtina. Ehkä dramaattisin tapahtuma oli koiran kiskominen laiturille. Se olisi toki päässyt ylös ihan vain rantaan juoksemalla, mutta jotenkin hätääntyi ja ryhdyin siis pelastuspuuhiin. Kun rannalla ei ollut ketään (eikä siellä sateella ollut muita kuin rantavahti), luin pääsykoekirjoja valtiotieteelliseen, johon en sitten ikinä kuitenkaan päässyt. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjastossa.
Kaikkein ikimuistoisin kesätyö oli
kuitenkin mansikan- ja viinimarjanpoimintahomma Ruotsissa. Ei ehkä itse työn
takia, vaan siksi, että tuli huimaava tunne vapaudesta, irrottautumisesta siitä
maailmasta, jossa normaalisti elin. Kun työviikko pellolla päättyi, nousimme
lauttaan, joka vei pois saarelta ja lähdimme seikkailemaan, peukut pystyyn ja ensimmäiseen
pysähtyvään autoon. En ollut kotiin palatessa ihan sama tyttö kuin lähtiessä.
Ja ne pamput olivat työväline viinimarjojen poimimiseen. Kun niillä hakkasi
pensaita, marjat putosivat kätevästi pensaan alle työnnettyyn kylpyammetta
muistuttavaan jättiastiaan.
Kolme viikkoa jaksoin sahalla,
jossa työkaverina oli kolmisorminen kovaääninen ja ronski nainen. Tyhjensin
rautatievaunuista lautoja enkä osannut silloin ajatella työturvallisuutta.
Nykyisin tuollainen työ olisi varmaan kiellettyä.
Ja sitten makkaratehdas, legendaarinen Loso, jossa nakkeja pakattiin ohjeella neljä alle ja viisi päälle. Siellä viihdyin
niin monta kesää, että ylenin koneenkäyttäjäksi, joka ohjeisti untuvikkoja
nakkien asettelussa ja sitten painoi koneen starttinappulaa ja odotti toisessa
päässä valmiita paketteja. Noilta kesiltä sain ikuisia ystäviä, jotka ovat
edelleen elämässäni. Ja myös sellaista oppia erilaisten ihmisten elämästä, että
sitä ilman olisin varmaan aika paljon kapeakatseisempi tyyppi.
Tätä postausta on vaikea kuvittaa
aiheeseen liittyvillä kuvilla, koska kuvia ei juurikaan ole. Yksi sentään löytyi,
makkaratehdasuralta.
Kommentit
Lähetä kommentti