Kirjekuoressa jotain hyvin erityistä

Sain ystävältäni nipun kirjeitäni aikojen takaa. Hän oli yllättäen löytänyt ne  kaapin uumenista. Vanhin niistä oli melkein 40-vuotias, tuorein 90-luvun alkupuolelta. Hämmentäviä aarteita. Ajattelin, että luen ne hetkenä, jonka päätän etukäteen, jolloin ei ole mitään häiritseviä tekijöitä, jolloin on juuri niin paljon aikaa kuin tarvitsen. Ei siinä niin käynyt. Istuin saman tien sohvalle, avasin kuoren, otin kirjepinon syliini ja luin ne kaikki. Melkein henkeä vetämättä. Ahmin sanoja, siirryin aikaan, jolloin kaikki oli toisin, jolloin tiesin elämästä paljon vähemmän. Kun olin lukenut viimeisen, järjestin kirjeet aikajärjestykseen, laitoin takaisin kuoreen ja talletin aarteet paikkaan, jossa ovat kaikki tärkeät paperini.

Pikkuhiljaa, sana sanalta, kirje kirjeeltä niiden sisältö alkoi elää mielessäni. Yksi asia nousi ylitse muiden: kuinka paljon ihminen lopulta muuttuu elämänsä aikana. Tulin tulokseen, että paljon ja ei yhtään. Eläminen muuttaa, antaa asioille näkökulmia ja tilaa, opettaa hyväksymään asioita, vaikka ei välillä haluaisikaan. Ja toisaalta opettaa tavoittelemaan niitä asioita, joista haaveilee. Saavuttamaan niitä pala palalta ja tavoite tavoitteelta. Jokin kuitenkaan ei muutu (ainakaan paljon): se tyyppi, joka haaveilee, tavoittelee ja tekee asioita. Löysin itseni kirjeiden sanoista ja lauseista, ajatuksista. Siitä, miten suhtauduin asioihin. Siitä, mitä ystävyys välillämme merkitsi jo silloin.

Aasinsillat ovat nimensä mukaisesti kömpelöitä tapoja siirtyä asiasta toiseen, jolla on aika hentoinen yhteys edelliseen. Tämäkin taitaa olla sellainen. Jo kauan sitten (kun sain enemmän aikaa käyttööni) mietin, että kyllä nyt vihdoinkin pitäisi ryhdistäytyä ja tehdä tutkimusretki kaappeihin. Se on edelleen tekemättä, vaikka silmäni osuvat joka ikinen päivä vaikkapa muutamaan nurkassa kyhjöttävään laatikkoon, joiden sisällöstä minulla ei ole kuin pienoinen aavistus.

Kun konmarittaminen oli suosionsa huipulla, pohdiskelin joskus, pitäisikö minunkin. Tulin aika äkkiä johtopäätökseen, että ei, se ei sovi minulle. Tuloksena olisi lattialle levinnyt tavarakaaos, jonka keskellä istuisin neuvottomana. Olen liian kiintynyt välillä vähän outoihinkin tavaroihin. Erityisen rakkaita ovat ne, joihin liittyy jokin tarina. Joku muu saattaa ihmetellä, että mitä ihmettä, miksi säästät tuollaisia. Toisaalta tiedän, että kaapeissa on tavaraa, joiden oikea paikka ilman tunteellista pohdiskelua olisi kaatopaikka tai jonkin sortin keräys, kirppari tai kierrätys. Kynttilänjalkaa, joka ei pysy pystyssä, ei oikein voi viedä edes keräykseen, vaan sen oikea paikka olisi pihan perällä oleva metallikeräys eikä keittiönkaappi. Vaatekaappini on tupaten täynnä. Ainakin muutama vaatekappale on joko käynyt pieneksi tai alkanut tuntua ei-omalta. Sitä sentään silloin tällöin raivaan ja kiikutan muutaman kassillisen Pelastusarmeijaan.

Kun pohdiskelin näitä, jostain muistini arkistosta nousi muisto, joka edelleen hymyilyttää. Olin joskus muinoin kova neulomaan ja melkein koko ystäväpiirini kulki neulomani pipo päässä. Yksi ystävä hukkasi piponsa. Yhtenä päivänä hän oli matkustanut bussissa, jossa tuttu pipo kiinnitti hänen huomionsa. Se törrötti elämän hylkäämän vanhan miehen päässä. Toivottavasti se lämmitti.