Survival game ”Marraskuu” over

Nyt siitä voi jo kirjoittaa imperfektissä. Marraskuusta. Tuosta joka vuosi toistuvasta ajanjaksosta, jota ei nyt suoranaisesti odota. Saldo: yksi lisäkilo, laskematon (onneksi) määrä irtokarkkipusseja ja suklaapatukoita, kattilakaupalla omenasosetta (edelleen), tolkuton määrä sarjamaratonsessioita, 114 kävelykilometriä (onneksi), pieni pimeydenkarkotusreissu (tosin paikkaan, jossa oli melkein yhtä pimeää). Onneksi sentään myös ystävien kohtaamisia, vaikkakin normaalia vähemmän. Ystävilläkin on marraskuu.

Kun pimeys laskeutuu iltapäivällä, tuntuu kuin joku olisi huputtanut koko kaupungin. Katselen pihalle, jossa ääriviivat alkavat häipyä ja pian jäljellä on vain yksiväristä pimeää. Seison siinä hetken ja tuijotan pimeään. Sitten suljen kaihtimet, sytytän lamppuja, monia lamppuja, välittämättä siinä hetkessä vähääkään sähkön kilowattituntihinnasta. Rakennan valoisan pesän, otan käteen kirjan tai läppärin ja avaan Cmoren tai Yle Areenan. Ja sen karkkipussin, jos en pysty sitä vastustamaan.

Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat marraskuuta ja ihmisiä, joille marraskuu on vain yksi kuukausi muiden joukossa. Mutta tiedän myös monia, joille se on samanlainen haaste kuin itselleni. Olen kuitenkin oppinut kohtaamaan sen paremmin kuin joskus vuosia sitten, jolloin puskin menemään kuin ei mitään ja sitten yhtäkkiä huomasin olevani aivan uuvuksissa. Nyt valmistaudun siihen kuin haastavaan tehtävään. Ensiksikin myönnän, että se on kuukausi, joka tavalla tai toisella ottaa vähän lujille. Annan itselleni luvan olla hidas ja mieli nurinpäin. Se auttaa jo kummasti. Yritän ripotella kuukaudelle asioita, joista tulee hyvä fiilis. Ihan vaikka kuinka pieniä. Yritän hyödyntää aurinkohetket, jos niitä suinkin on tarjolla, avaan kaikki verhot ja annan valon tulla sisään joka suunnasta tai lähden ulos ja nostan katseeni kohti aurinkoa, joka valaisee, vaikka ei lämmitäkään.

Yhtenä iltana huomasin pohtivani onnellisuutta ja mitä se oikeastaan on. Monissa tutkimuksissa suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi tai ainakin kolmen parhaan joukkoon. Se tuntuu hiukan erikoiselta, koska iloisuus ja positiivisten tunteiden näyttäminen ei erityisesti sovi suomalaisuuden kuvaan. Kun asiaan paneutuu tarkemmin, saa selityksen: onnellisuus määritellään pitkälti aika kovien ja usein taloudellisten mittarien avulla. Niillä ei ole juurikaan tekemistä ihmisten tunteiden ja koetun onnellisuuden kanssa. Koska onnellisuushan on tunne. Se saattaa olla pienenpieni hetki, jolloin kaikki tuntuu olevan hyvin. Ja se riittää. En oikein pysty uskomaan, että kukaan voisi sanoa tuntevansa onnellisuutta koko ajan. Ja silloinhan tuo arvokas tunne laimenisi olemattomiin.

Nyt aurinko paistaa, maassa on hiukan lunta ja mittarissa pari astetta pakkasta. Eikö se olekin juuri sellainen talvikeli, jota ihmiset yleensä toivovat. Ehkä on aika lähteä kartuttamaan joulukuun kävelykilometrisaldoa.