Helmihetkiä ja jääkylmää vettä

Lämmin, vähän tunkkainen ilma pöllähtää kasvoille, kun metro sukeltaa tunneliin. Sadat jalat astelevat rytmikkään rytmittömästi kohti Way out -aukkoa. Omani muiden mukana, ihmisten joukossa, joita en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmaankaan koskaan enää näe. Siinä se on. Hetki, joka kestää muutaman sekunnin ja sitten katoaa. Omituinen ja vahva läsnäolon tunne. Olen täällä, Lontoon Undergroundin uumenissa ympärilläni satoja ihmisiä, joilla kullakin on oma tarinansa, oma syynsä olla juuri tuolla hetkellä täällä.

Tällaisina mikrohetkinä tajuan, miksi matkustan. En matkusta siksi, että näen upeita nähtävyyksiä (saatan niihin kuitenkin tutustua), en siksi, että saisin mahdollisimman hyvää palvelua mahdollisimman hyvässä hotellissa (en yövy hotelleissa, jos suinkin on tarjolla jotain tavallisempaa), en siksi, että matkojen ostaminen on vaivatonta (en haluakaan sen olevan vaivatonta, vaan tutkin ja etsin asuntoja ja lentoja ja paketoin löytöni itse). Matkustan siksi, että koen asioita – kohtaan erilaisia ihmisiä (ilman että edes vaihdan sanaakaan heidän kanssaan), eksyn omituisille kujille ja löydän aarteita, tilaan ravintolassa ruokaa, josta en ole varma, mitä se on (omituisin oli sisäelinmuhennos Madridissa muutama vuosi sitten ja poikkeuksellisesti se jäi syömättä). Sitten yhtäkkiä tulee tuollainen mikrohetki, jolloin on niin läsnä kuin ikinä vain voi olla. Omituinen onnenhetki olla osa maailmaa.

Tällä kertaa ystäväreissailimme Lontoossa. Asuimme kolmikerroksisessa tyypillisessä lontoolaistalossa Leytonissa, kaukana neljän tähden hotelleista, alueella, jossa puhutaan sataa eri kieltä. Isäntämmekin oli oletettavasti jostain Intian suunnalta, ystävällinen ja välillä jopa liian innokkaan avuliaskin.

Kun reissaa ilman hotellin listattuja palveluja, voi myös sattua kaikenlaista. Tällä kertaa sattui niin, että huomasimme ensimmäisenä aamuna, että meillä on vain jääkylmää vettä. Siitä alkoi vilkas WhatsUp-kirjeenvaihto isäntämme kanssa. Lisäksi piti ottaa mielikuvitus käyttöön: aamusuihku korvautui yhdistelmällä vedenkeittimellä kuumennettu vesi & paksu kuumaan veteen kasteltu froteepyyhe ja se ympärille. Ja kas, olo oli kuin turkkilaisessa kylpylässä. Lopulta (parin päivän kuluttua, kun kevyemmät keinot eivät saaneet boileria hyrisemään) harmaapartainen mies koputti oveemme ja purki palasiksi koko masiinan. Ja olipa ylellinen tunne päästä lopulta kuumaan suihkuun!

Entä sitten Lontoo? Aiempia visiittejä oli ennestään kolme, mutta edellisestä oli jo 15 vuotta, joten katselin myös itse kaupunkia ainakin osin uusin silmin. Kaupunki on mammuttimainen, värikäs, monen maailman yhdistelmä. Kun samana päivänä pistäytyy Harrodsissa ja vaeltelee Camden Townissa, joiden välillä on vain ehkä viiden minuutin metromatka, hämmentyy. Erityisen yllättävää oli ihmisten avuliaisuus: ei tarvinnut kuin porukalla kumartua kartan ääreen, kun monen monta kertaa kuulimme kysymyksen: Can I help you? Useimmiten totesimme, että vain varmistelemme reittiämme ja sen jälkeen vaihdoimme muutaman sanan ystävällisen vieraan kanssa ja jatkoimme matkaamme.

Kun Soho-päivän jälkeen palasimme Tottenham Court Roadin metroasemalle, aukiolla soitti kitaraa 70-luvun rocktähden näköinen mies. Eaglesin Hotel California täytti ilman. Siinä se taas oli, helmihetki. Oikeastaan en olisi halunnut jatkaa matkaa, mutta ehkä oli hyvä juuri niin, antaa sävelten haipua, jäädä taakse ja säilöä tuo hetki sisään, muuttaa muistoksi.