Kylmä käsi ikkunassa

Nämä tarinat eivät ole totta. Ehkä Arvo ja Aili eivät koskaan tavanneetkaan. Tai jos tapasivat, he istuvat nyt yhteisen iltateen äärellä. Ehkä Elmeri istuu isänsä kainalossa, joka kertoo, että ei mitään hätää. Ehkä Pirkko ja Reino asuvatkin lähellä toisiaan ja ovat iltakävelyllä meren rannassa. Ja ehkä Laila avaa radion oikealla hetkellä ja sieltä tulee hänen lempikappaleensa.

Mutta ne voisivat olla totta.

***

Arvon mieli on raskas. Raskas se on ollut jo välillä aiemminkin. Tunnistaako Aili? Näkyykö sen silmistä oivallus vai ovatko ne tyhjät? Silloin Arvo on vain ottanut Ailin syliinsä, silittänyt, puhunut hiljaa. On tuntunut, että Aili ymmärtää kosketuksen, käden lämmön. Nyt Arvon on pakko yrittää työntää tunteet syvälle, jonnekin, josta ne saavat tulla vasta, kun hän on taas takaisin hiljaisessa kodissa.

Hoitaja on asettanut Ailin ikkunan ääreen. Sanonut, että Arvo tulee. Aili yrittää pinnistää muistiaan ja sitten hän muistaa, totta kai Arvo. Hänen Arvonsa. Mutta miksi Arvo tulee ikkunasta? Hetkeen ei näy kuin maisema, joka joinain päivinä tuntuu Ailista turvalliselta, joinain kummallisen oudolta. Sitten Aili näkee Arvon, joka asettaa kätensä ikkunaa vasten. Aili nostaa varovasti omansa, koskettaa Arvon kättä ja ihmettelee, miksi se on niin kylmä. Aili näkee, että Arvo puhuu, sen suu liikkuu, mutta mitään ei kuulu. Aili ajattelee, että ehkä se kuulo on nyt kokonaan mennyt, huonohan se on ollut jo pitkään. Äkkiä Ailista tuntuu, että hän ei olekaan ihan varma, kuka tuo mies on. Pelottaa. Aili huutaa hoitajaa, haluaa takaisin sänkyyn, peiton alle.

***

Elmeri istuu huoneensa nurkassa, ihan hiljaa, uskaltaa tuskin hengittää. Hän puristaa nuhjuista nallea rintaansa vasten, nuuhkii sen tuoksua, ajattelee mummia, joka antoi sen, kun hän oli ihan pikkuinen. Niin pikkuinen, ettei edes muista, mutta mummi on kertonut. Olohuoneessa on nyt hiljaista, mutta Elmeri tietää, että se ei kestä kauan. Hetken päästä jokin kolahtaa, isä huutaa vihaisella äänellä, sanat tulevat puuroisina, humalaisina. Äiti ei huuda, se uikuttaa, mutisee jotain, mistä Elmeri ei saa selvää, mutta hän kuulee, että äitikin on humalassa. Vaikka Elmeri tietää, että kohta se loppuu, aina se on ennenkin loppunut, kaikki on nyt toisin. Aiemmin Elmeri on hiippaillut eteiseen, vetänyt saappaat jalkaansa ja takin ylleen ja juossut mummin luo. Käpertynyt syliin ja ajatellut, että kaikki on hyvin.

***

Pirkko on vaalinut tätä suhdetta kuin lahjaa alusta saakka, viisi kuukautta tarkalleen ottaen. Hän ei olisi ikinä uskonut, että vielä tässä iässä löytyisi joku sellainen kuin Reino, tai että ylipäätään löytyisi joku. Ja sitten tuli Reino, aivan odottamatta, yhteisellä matkalla. Tai eihän matka vielä silloin ollut yhteinen, yhteistä oli vain ryhmämatka ja Toscanan maisemissa mutkitteleva turistibussi. Sen jälkeen Pirkko ja Reino ovat matkustaneet toistensa luokse junalla joka ikinen viikonloppu, vuorotellen. Ei haitannut, että matkaa on monta sataa kilometriä. Olihan heillä aikaa. Kahdella eläkeläisellä. Kunnes tuli korona.

Nyt Pirkko istuu hiljaisessa keittiössään, puhelin vielä kädessään ja mieli myrskyssä. Kuluneiden seitsemän viikon aikana puhelut ovat lyhentyneet, sanat ovat jääneet roikkumaan ilmaan, välillä ne ovat olleet kylmiä, välillä väsyneitä, välillä on tuntunut, että sanoja ei ole lainkaan. Pelkästään kaipuu nähdä, koskettaa, olla lähellä. Pirkko pelkää, että näin tuore suhde ei kestä tätä erossa olemista, siitä puuttuvat ne siteet ja muistot, jotka jaksavat kannatella. Pirkko nousee, laittaa teeveden kiehumaan ja avaa seinäkellon lasin, pysäyttää tikittävän kellon viisarit. Hän ei halua kuulla ajan kulumista.

***

Laila on aina pitänyt itsenään reippaana ihmisenä. Ystävät ovat hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset, Leena, Tuulikki ja Kerttu. Leena jo lapsuudesta saakka, Tuulikki ja Kerttu työväenopiston keramiikkaryhmästä. Laila ei tarvitse isoja asioita ollakseen onnellinen, hän on aina pystynyt iloitsemaan pienistä asioista ja suhtautunut asioihin positiivisesti ja välillä ronskilla huumorilla. Yhteiset kahvihetket ystävien kanssa, kaupunkikävelyt illan hämärtyessä, joskus teatteri-ilta. Lailan mielestä siinä ovat hyvän elämän raaka-aineet.

Nyt kuitenkin mieli on alakuloinen, välillä surullinenkin. Lailalla ei ole tapana itkeä, mutta kuluneiden viikkojen aikana Lailaa on itkettänyt monta kertaa, ilman mitään syytä. Televisiosta ja radiosta tulee koko ajan uutisia, joita Laila ei oikeastaan haluaisi kuunnella, mutta niitä ei voi millään välttää. Ja täytyyhän televisio avata, jotta näkee Kauniit ja rohkeat ja Salkkarit. Ja radiosta tulee musiikkia. Uutisia ei tarvitsisi tulla.

Laila avaa radion, väärään aikaan, ja kuulee, että uusia koronatapauksia on vahvistettu 138.