Täysinäinen hiljaisuus

Aamuyöllä jyrähtelee ukkonen, jossain kaukana, unen rajamailla. Hätkähdän hereille, kun pamahtaa niin lujaa, että maa tärisee, sitten sataa, sataa ja sataa, on kuin kattoon paukuteltaisiin tuhansia nauloja. Kun hiljenee, nukahdan uudelleen kunnes näytelmä alkaa uudelleen, salamat välähtelevät, lasken ja odotan jyrinää, jotta tiedän kuinka monen kilometrin päässä ukkonen on. Tuntien päästä aurinko tulee esiin, se on niin kuuma, että ennusteet tulevasta helteestä on helppo uskoa.

Olen yli kahdeksaan kuukauteen matkustanut kotoa kauemmas kuin 50 kilometrin päähän. Se on outoa, koska normaalisti olisin tuon ajan kuluessa matkustanut varmaan ainakin pari kertaa tuhansien kilometrien päähän. Ehkä siksi tuntuu erityiseltä, vähän juhlalliseltakin. Silti kaikki on niin tuttua, kuin vain voi olla paikassa, jossa on viettänyt kesiä vuosikymmeniä.

Yksi pienenpieni asia oli kuitenkin toisin. Oikeastaan ihan mitätön asia, mutta siitä tuli erityinen. Vanhan radion edellisvuotiset paristot olivat päättäneet vuodattaa sisuksensa ulos (tiedän, on tyhmää jättää paristoja paikalleen yli talven, mutta sitä oli nyt turha taivastella). Olimme siis täydessä hiljaisuudessa paikassa, jossa hiljaisuuden voi jopa kuulla. Ensin se ei tuntunut kovin kummalliselta, oikeastaan vain hyvältä. Tuntui hyvältä, ettei kuulunut kuin käen kukunta ja muutama kuikan huudahdus, kun asetuimme, lämmitimme saunan ja grillasimme yön pimetessä. Aamullakin hiljaisuus helli, jossain lauloi silloin tällöin lintu, joka ehkä kutsui kavereitaan, järvellä loiskahti hyppäävä kala.

Tuntien kuluessa hiljaisuus sai uuden ilmeen, siitä tuli tyhjä tila, joka alkoi täyttyä tunteilla ja ajatuksilla. Yritin ymmärtää, miksi se tuntui niin vahvasti, liiankin vahvasti. Tavallisesti pystyn leijumaan hiljaisuudessa ilman yhtään aktiivista ajatusta, nauttimaan sen keveydestä. Luulen, että tunne pulppusi siitä, että koko kevään päällimmäiset tunteet ja ajatukset risteilivät koronakevään haasteissa ja omituisuudessa. Nyt kun vihdoin sai ainakin hiukan huokaista helpotuksesta, hiljaisuus loi puitteet tunteiden vyörylle. Hiljaisuus oli täynnä, keinuin monenlaisten fiilisten aallokossa. Lopulta kaipasin radion ääntä, puhetta mistä tahansa, kaipasin jopa merisäätä ja uutisia selkokielellä turvallisesti kello yhdeksän illalla.

Seuraavana päivänä käytiin ostamassa paristot 15 kilometrin päästä lähimmästä kaupasta.