Ovi auki aurinkoon

Auringon säteet siivilöityvät tuoreenvihreiden lehtien välistä ja kuvioivat pöydän valon ja varjon tanssilla. Edessäni tuoksuu iso muki lattea ja vieressäni istuu pikkuinen paras ystäväni ja puristaa valtavaa munkkirinkilää kaksin käsin. Sanoo: Ota kuva! Ja tietenkin otan, tämä on hetki, joka todellakin on ikuistamisen arvoinen. On ensimmäinen kesäkuuta ja vihdoin, hiljaisen ja epätietoisen kevään jälkeen, istumme kahvilan terassilla. On meitä muitakin kuin me kaksi, mutta pienen pojan sokeriset ja nauravat kasvot vievät koko huomioni.

Pari päivää myöhemmin tapaan ystäväni, jota en ole tavannut yli kolmeen kuukauteen. Vaikka olemme olleet olemassa toisillemme somen kautta, on ihan eri asia nähdä toisen kasvot, kuulla ääni, puhua, nauraa. Vaikka tekee mieli halata, emme tietenkään tee niin, mutta ei se haittaa. Istumme terassilla, on lounasaika, monesta ravintolasta leijailevat tuoksut sekoittuvat houkuttelevasti, aurinko melkein polttaa niskaa. Ei edes tule mieleen, etteikö olisi sopivaa ottaa ruokajuomaksi 24 senttiä punaviiniä. Tätä hetkeä on odotettu ja se on maljan arvoinen.

Facebook-kaverini kysyi jokin aika sitten kommentissaan postaukseeni, näenkö koronapandemiassa minkäänlaisia hyötyjä. Silloin vastasin, etten pysty sellaisia näkemään, koska korona on aiheuttanut niin paljon pelkoa, surua ja menetyksiä niin monelle ihmiselle. Olen edelleen samaa mieltä siitä, että koko viheliäinen koronavirus olisi saanut jäädä koskaan edes syntymättä (jos viruksesta nyt voi käyttää tällaista ilmaisua). Mutta nyt kun maailma alkaa avautua ja usko siihen, että ”kyllä tämä tästä” vahvistuu, asiaa pystyy tarkastelemaan hiukan vähemmällä tunnelatauksella. Pystyn miettimään, mitkä asiat olivat kevään aikana ihan hyvin, ehkä jopa paremmin kuin entisessä arjessa. Eikä ole vaikeaa löytää ykkösasiaa: monen monet yhteiset leffahetket, metsäkävelyt, hauskat juttutuokiot pienen pojan kanssa. Nyt päiväkotikaverit ovat taas arkea ja spontaanit iltakävelyt harvemmassa.

Aikaa ajatella on kaksipiippuinen juttu. Riippuu ihan siitä, mihin päin ajatukset päättävät kulkea. Kun ne suuntasivat kohti synkkiä ja pelottavia tulevaisuudenkuvia, olisin mieluusti sammuttanut ne. Mutta välillä ne kulkivat myös sellaisiin suuntiin, jotka havahduttivat, ilahduttivat. Kuinka tärkeitä ovat ystävät, vaikka he ovat nyt somen ja sähköpostin päässä, osa vain ajatuksissa. Olen huono soittelemaan puhelimella, mutta ilahduin joka kerta, kun joku soitti. Ja yhtenä päivänä postilaatikossani oli paketti, pieni ja pehmeä, nimi ja osoite käsin kirjoitettuja. Paketissa oli ihanat villasukat ystävältä, jonka olen tuntenut vuosikymmeniä. Vaikka emme ole juurikaan tavanneet kasvotusten viime vuosina (syy on kovin yksinkertainen: pitkä välimatka), ystävyys tuntui sillä hetkellä lujalta ja ikuiselta.

Kun maaliskuussa ennusteltiin poikkeusajan kestoa, puhuttiin ensin kolmesta kuukaudesta. Se tuntui ikuisuudelta, ajatukselta, että talven ja kesän välissä on vain jokin outo aikaputki, joka vain pitää sinnitellä. Kun joku ennusti puolta vuotta, ei enää halunnut miettiä. Nyt on kulunut suunnilleen kolme kuukautta noista hetkistä. On jotenkin suloista, että yhtä aikaa puhkesi ihana kesä, kun oli lupa istua ystävää vastapäätä.

Toivon, että tämä on viimeinen blogipostaukseni aiheesta korona ja sen vaikutukset. Tai sitten ei. En kuitenkaan halua maalailla syksyä tummilla väreillä. Korona ehkä opetti myös hetkeen pysähtymistä. Ja nyt haluan pysähtyä nauttimaan kesästä.